Ahlajärven kartanon omistajan Johan Wilhelm Hillebrandtin (1772-1839) tyttärenpoika muisteli myöhemmin kahta tarinaa, jotka olivat ehkä kartanolla kiertänyttä perintöä.
Harvoin sattui ukko kiivastumaan; vaan koska hän katsoi palkollistensa ansainneen kuritusta, täytti hän tässä kohden isännyydensä tointa, enemmän velvollisuudensa tunteesta kuin vihasta. Johtuu vielä mieleeni eräs tapaus koska tuli vallesmanni vainaalle kanne siitä että olivat rengit pirtissä keskenänsä, kinan perästä, joutuneet käsi-kahakkaan, jossa pojat olivat toisiansa "tuuppineet" ja "Kustaa" joka oli kinan alkanut, lyönyt "pikku Samulia" otsaan jotta siihen pieni naarma ilmestyi; puki vallesmanni turkin yllensä, sieppasi pienen pihlaja sauvansa porstuan nurkasta ja saapui pirttiin, kurittaakseen "Kustaata", kunnottomuudestansa.
Mutta poika kuin äkkäsi vallesmannin tarkoituksen, silkasi ovesta ulos ja kieppasi käpälämäkeen, jotta sillä kertaa jäikin selkäsauna saamatta.
Kului sittemmin muutama päivä. Rouva kuin tunsi miehensä aikomuksen rangaista poikaa, toimitti tämän aikaisin aamulla ulkoaskareihin, kunnes olisi vallesmanni unhoittanut aikomuksen.
Tästä kuitenkin huolimatta, hankki vallesmanni itsellensä pienet koivu vitsat, jotka päivien kuluessa kuivettuivat kamarin nurkassa.
Mutta eräsnä aamuna aikaisin, kutsutti vallesmanni pojan kamariinsa ja antoi hänelle vasta, "ansion mukaisesti", pienen koti rangaistuksen.
Tämä ei suuresti sattunut poikaan, joka melkein jo oli aika miehen varrella; "mutta", sanoi vallesmanni "kaiketi hän tätä kuitenki häpee, koittaen vast'edes noudattaa siivompaa käytäntöä".
Oli kerran renkimies naapuri kylästä varastanut länget kartanon tallin vajosta, isäntänsä kuin sai asiasta tiedon, pakoitti miehen heti viemään varastettua tavaraa takaisin. "Mikko" muuten jäykkä, työmies, ehkei voinut olla näpistelemättä, joka tunsi isäntänsä kovan kurin ja kiivaan luonnon tainkaltaisissa tiloissa, ei uskaltanut tehdä vastusta, vaan korjasi länget kainaloonsa ja alkoi tallustella kartanolle.
Poikkesi hän tultuansa paikalle ensisti pirttiin, hiukan hengähtämään ja samassa aatellakseen miten oli sanottava ja rikosta anteeksi anottava vallesmannilta.
Olivat ulko-töissä kartanon miehet, eikä ihmistä pirtissä; sattuipa Mikon silmät jälleen kirveesen, jonka silmästä tempasi varren, pistäen terän nuttunsa povi-lakkariin.
Näin varustettuna, länget kainalossa, astui hän, miespihan poikki, huoneesen jossa vallesmanni istui kirjoituspöytänsä ääressä.
Tuotuansa ensin terveisiä isännältänsä, monen mutkan perästä ja kovasti hikoillen, kertoi Mikko vihdoin, puserrellen lakkinsa lippua ja välistä kynsien korvansa takustaa, juurta jaksain asiansa ja rukoili anteeksi nöyrästi kumarrellen, niin syvään kuin kirves terä povitaskussa ja napitettu nuttu antoivat myöten. "Soo! soo!" sanoi vallesmanni, "laske nyt länget porstuan naulaan".
Mikko vieläkin anoi anteeksi ja kumarteli; mutta hänen kumarrellessa pompahti kirvesterä povesta kamarin permannolle.
Tästäkös mies kovasti tyhmistyi, eikä voinut virkkaa sanaa. "Taitaa tuokin olla meidän" sanoi vallesmanni, katsahtaen paperistansa ylös. "Kyllä kaiketi minä sen tänne jätän", lausui Mikko.
"Voi Mikko raiska" virkkoi vallesmanni, "olisithan toki ansannut kuritusta, mutta tällä erällä en kerkiä siihen toimintaan, koska tärkeä toimi pidättää minua pöydän aaressä". "Lähde nyt kotiasi suoraa tietä, äläkkä poikkee kylään, ettei enempi" vieräs tavara" takertuisi mekkosi taskuihin, sano isannälles terveisiä ja kiitoksia ja rukoile häntä vastedes suorimaan sinusta miestä sekä neuvolla että kurilla; haltuun Jumalan".
Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Salomaiden asukkaat/Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 11. & 18.1.1883).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti