1) Joensuun Museo Elielin kolmas osa oli “Usko tai elä!” – Folkloristin kellari. Pienehkössä tilassa törmäytettiin modernin ajan yliluonnolliset kokemukset ja karjalainen suojelusnukke, jollaisen halusin itsekin tehdä, kuten kuvasta näkyy.
Suojelusnuken tekeminen tuntui inan toisen kulttuurin tontille menolta, mutta myös luontevalta, sillä kansanuskon tavat ovat mielestäni inhimillisempiä kuin virallisen uskonnon rituaalit.
2) Ehkä siksi olin aikanaan iloinen Kansallismuseon perusnäyttelystä, jossa kansanuskon esineistö tuotiin kristinuskon esineistön rinnalle. Minulle on vaikeampaa tavoittaa tunneta - tai uskoa - että ehtoolliskalkki tms. olisi ollut yksittäiselle seurakuntalaiselle merkityksellinen. Toki se on jäänne rituaalista, jota on toistettu satoja ja satoja vuosia. Eli myös kirkon vallasta.
3) Heräsin ajattelemaan tätä teemaa, kun luin liminkalaisen teologin Juan Castillon mielipidekirjoituksen Miksi uskonnosta ei kerrottu näyttelyssä muiden suomalaisten perinteiden joukossa? Hesarin verkkosivuilta 10.7.2026. Castillon ajatukset liittyivät vierailuun Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungissa 14-vuotiaan tyttärensä kanssa.
Castillon silmin:
Näyttely esittelee suomalaista arkea eri aikakausina – kotia, koulua, leikkejä ja juhlia –, mutta uskonto on lähes näkymätön. Tämä tuntuu oudolta, sillä uskonto oli vuosisatojen ajan olennainen osa suomalaisten arkea. Sen vaikutus näkyi kodeissa, kouluissa, kirkkovuodessa, juhlissa ja yhteiskunnassa. Sen jäljet näkyvät edelleen esimerkiksi joulussa, pääsiäisessä, nimipäivissä ja monissa kansallisissa perinteissä.
Koska Lasten kaupunki avattiin samaan aikaan (nyt edesmenneen) informaatioköyhän päänäyttelyn kanssa, en ole koskaan jäänyt miettimään sen teemojen kattavuutta. Tehtyäni tarkistuskäynnin totesin muistikuvani oikeaksi eli lapsilla on mahdollisuus eläytyä "entisajan" satamaan, katuun, kauppaan, teatteriin, vaatetukseen ja kouluun. En ymmärrä, miten Castillo tulkitsi tämän "suomalaisen arjen" esittelyksi. Missä hän on oikeasti ollut?
Mutta pointtinsa oli siis, että lapsille suunnatussa museonäyttelyssä pitää olla mukana uskonto, sillä "Lasten ansaitsema historia ei ole yksinkertaistettu eikä ideologisesti siistitty. Se on mahdollisimman rehellinen kuva menneisyydestä – myös silloin, kun menneisyys on monimuotoisempi kuin nykyisyys haluaisi sen olevan." Castillolle tätä monimuotoisuutta on "luterilainen enemmistö, ortodoksinen perinne, juutalaiset yhteisöt, tataarimuslimit, saamelainen hengellinen perintö sekä myöhemmät herätysliikkeet ja vapaat suunnat." Hmmm... missä on kansanusko?
Haastattelemani Museoviraston työntekijät ovat paljastaneet, että remontin ja laajennuksen jälkeen avautuvassa Kansallismuseossa uudehkot perusnäyttelyt ovat saaneet vain kevyitä muutoksia, joten sieltä Castillo tulee löytämään uskontoakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti