Kansallisarkiston digitoimattomien aineistojen äärellä

Keskellä kesää tuli tarve tarkistaa Helsingissä isovihan jälkeen vietettyjen häiden päivämäärä, sillä Hiski sanoi yhtä ja asiallisesti tehty sukututkimus toista. Joten hyppäsin Digihakemistoon ja oletin parilla klikkauksella saavani vihittyjen listan kuvat eteeni. Mutta vaikka klikkasin kaikki eri historiakirjojen sivut auki, kaikki viestivät, ettei 1700-luvun kirjoja ole digitoitu. 

Meni hetken ennen kuin keksin todennäköisen selityksen. Koska minulla ei ollut mitään muistikuvaa digitoimattomuudesta, kirjoista on jossain vaiheessa ollut kuvat olemassa. Olihan Kansallisarkisto joskus julistanut digitoineensa "kaikki" kirkonkirjat eli toisin sanoen lähes kaikki mikrofilminsä. Jos kuvat olivat mikrofilmeiltä digitoituja, niiden katoamisen selittäisi Kansallisarkiston prosessi, jossa mikrofilmikuvat vedetään pois, kun on aikomuksen puolikas alkuperäiskuvauksesta. (Käytännön kokemukseni tästä toimintatavasta koskee nimen omaan Helsingin seurakunnan aineistoa, vaikkakin 1800-luvulta.)

Koska tiedolle oli totinen tarve, asun Helsingissä ja kalenterini on tyhjää täynnä, päätin kokeilla tilausta väistötiloihin. Viikonloppuna tekemäni tilauksen perusteella pääsin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin keskiviikon iltapäiväksi. Suuresta tungusta ei ollut merkkejä, sillä kymmentä paikkaa käytti lisäkseni kolme ihmistä.

Syy, miksi olin päässyt alkuperäisen kirjan äärelle ei suuremmin huvittanut, mutta hienoahan se oli ensimmäistä kertaa eläissäni päästä selaamaan menneisyyden kirkonkirjaa. Sitä oli selannut joku muukin, sillä moderneilla papereilla oli merkitty kolmen eri historiakirjan lisäksi muitakin sisältöjä, jotka arkistokaavassa kuuluvat eri paikkoihin. Kun tämä kirja vihdoin digitoidaan, pystyykö loppukäyttäjä arvaamaan muusta kuin sivunumeroista, että kyseessä oli alunperin isompi kokonaisuus?

Ja mitenköhän kirja digitoidaan? Kansallisarkiston keväisen päivityksen kommentit saivat aikaan aidon pahoinvoinnin, joka on palannut aina, kun asian muistan. Aika vihdoin lukea itse päivitys:

Digitaalinen toimittaminen herättää toisinaan kysymyksiä siitä, mitä alkuperäiselle aineistolle tapahtuu digitoinnin jälkeen.
Kansallisarkistossa aineistoja ei hävitetä digitaalisen toimittamisen yhteydessä, vaan ne säilyvät tallessa ja tarvittaessa käytettävissä myös analogisessa muodossa. Työ edellyttää tarkkuutta, sillä jokaiselle aineistolle valitaan sen kuntoon sopiva käsittelytapa. 

Lue prosessista lisää kotisivuiltamme: Digitaalinen toimittaminen vaatii tarkkuutta ja aineistojen tuntemusta (20.5.2026)

Kommentoineet historiantutkijat kiinnittivät linkin takana olevassa tiedotetekstissä huomionsa siihen, että "läpisyöttöskanneria käytettäessä sidotut aineistot puretaan paperiarkeiksi" leikkaamalla "sähköleikkurilla noin neljä millimetriä paperia pois, jotta arkit saadaan eroteltua toisistaan". Prosessin sanotaan koskevan vain paperia, joka voidaan skannata, eli ei lumppupaperia. Yksi tutkijatuttavani kertoi kuitenkin Turussa digitoitujen 1700-luvun niteiden olleen alkuperäistä huonommassa kunnossa digitoinnin jälkeen.

P. S. Suomen historiallinen seura seuraa arkistoasioita sekä valtamediasta että blogeista.