Alexander Ramstedtin kolmeosainen Kirjoitus Kuvaelmia Savon luonnosta ja elämästä (*) alkaa matkalla Punkaharjulle.
Paljon puhuttiin Punkaharjunkin kauneudesta. Tiesin, että sitä kävi puoli maailmaa ihmettelemässä. Siellä olivat Suomen mainiot miehet Runeberg, Topelius, Cygnaeus y. m. kesä-yönsä unelmoineet. Olin lukenutkin, että Punkaharju oli Suomen ihmeteltävin ja rakastettavin maisema.
Vaikka paikka Savonlinnasta oli ainoastaan 2½ peninkulmaa, en kumminkaan ollut konsaan miettinyt mennä sitä omin silmin katsomaan. Se oli minusta niin vähäpätöinen.
Vaan tuli aika, jolloin vuosiksi olisin pakoitettu jättämään syntymäseutujani. Päätin siis viimeinki, kun sopivata tilaa saisin, tehdä retken Punkaharjulle, nähdäkseni oliko kiitoksessa perää.
Oli eräs sunnuntai alkupuolella Heinäkuuta 186.. Aurinko paistoi tosin lämpimästi, vaan tummia pilviä ajeli taivaalla ja Pihlajaveden aallot kuohuivat vaahtopäinä.
Kohta jälkeen päivällisen saapui höyrylaiva "Toivo" Viipurista; siinä tuli luokseni hyvä ystäväni Arttur L. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä Saimaata ja sen tienoita kesäpuvussaan, vaan ei ollut tullut siihen tilaisuuteen ennenkuin nyt.[...]
Kello oli 4 iltaa, kun iloisina soudatimme itsemme Kyrönsalmen lossipaikasta yli. Toiselle rannalle päästyä, sanoimme jäähyväiset kaupungille, joka ilta-auringon säteissä loisti niin sanomattoman kauniilta sinertävien vesien keskellä.
Aloimme astuskella maantieiä Kerimäelle päin. Alussa kävi matka sangen hupaisesti, ehkä se ei paljon sujunut. Aurinko paistoi vielä lämpimästi taivaalla ja meillä ei ollut vähintäkään kiirettä.
Mutta jo kuitenkin täytyi ruveta pikemmin kävelemään, sillä eteläisen taivaan rannalta kohosi mustia ukkosen pilviä. Ei aikaakaan, kun jo salama löi ja ukko jyrisi aika lailla. Vettä tuli tavan takaa kuin saavista kaatuen. Me riensimme eteenpäin läpimärkinä, hakien jotakin mökkiä turvapaikaksi. emme tastoneet kääntyä. Eräs mies ajaa karuntteli pitkin tietä. "Onko taloa likitienoilla?" kysyimme yhdestä suusta.
"On", vastasi hän, "pari virstaa kuljettuanne tulette Sikopohjan kapakalle. Siellä on väki ystävällistä kuin ainakin", lisäsi hän, kun näki meidän ällistelevän.
"Olkoon vaikka kapakkakin", tuumailimme keskenämme astuessa aika vauhdilla. Pian kuluivat ne kaksi virstaa ja eteemme aukeni tasainen hietakangas. Melkein keskipaikoilla kangasta oli honkain varjooma matala tölli. Sen ulkoseinällä oli olutkaupan syltti.
Astuimme maantieltä huoneelle. Tultuamme ovelle kuului sisältä kauhea räiske ja kiroaminen. Samalla kun tuumimme mitä tehdä, aukeni ovi ja siitä astui ulos mies mustalainen. Eräs mustalais-akka seisoi kynnyksellä, huutaen meille: "hai, hyvät herrat, on täällä teillekin tilaa ja sateen suojaa."
Me käänsimme Sikopohjalle selkämme ja pitkitimme matkaa sateen rankatessa.
Joku virsta tästä eteenpäin on Anttolan kestikievari. Jokseenkin surkeassa tilassa saavuimme viimeinkin tänne. Ei kuivaa paikkaa ruumiissamme eikä puvussamme löytynyt. Olikin siis sangen tarpeen, kun täällä saatiin iloinen pesävalkia toimeen. Tämän ääressä kahvikupin nautittuamme ja vaatteita vähän kuivattuamme, tulimme jokseenkin virkistetyiksi, jotta voimme taas sateen vähän tauottua, jatkaa matkaamme, jota vielä oli peninkulmn paikka perille. Kun jalan astumiseen näin rumalla ilmalla olimme kyllästyneet, otimme kyytihevosen.
(*) Suomenlehti 09.06.1874 no 23, 16.06.1874 no 24, 23.06.1874 no 25, 30.06.1874 no 26, 07.07.1874 no 27, 14.07.1874 no 28
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti