Nimimerkin K. F. pitkähkö matkakertomus Muistelmia kesämatkalta (*) käynnistyy Porvoosta.
Ensi vaikute, minkä muukalainen mielessään tuntee tuohon kaupunkiin astuessa, on epäilemättä sen vanhuus. Muinaisuutta puhuu meille tuo kunnian-arvoisa Keski-aikainen tuomiokirkko, joka kukkulan huipulta kohottaa valkeat holvi-muurinsa ja korkean teräväharjaisen kattonsa korkealle ihmisten matalain majain ylitse; muinaisuutta nuo kapeat, epäsäännölliset, ehkä satoja vuosia sitten kivitetyt kadut jotka oikullisissa mutkissa huonerivineen kiipeevät mäkiä ylös ja alas.
Näillä kaduilla on elämä varsin hiljaista. Harvoin rattaiden kolina häiritsee asujamia; siellä täällä vaan joku hyvä eukko nähdään rientävän rukoushetkeen tai ehkä kahvisiukkujen pakinoille. Kauppapuoteja on, mutta ostajia ei paljo näkynyt. Kaupungin hiljainen, milt' ei hurskas luonne tekee hyvän, viihdyttävän vaikutuksen mieleen; mutta vielä hauskemmalta tuntuu tuo vilpitön, sydämellinen ystävällisyys ja hyväntahtoisuus, jonka täällä yleensä tapaa, mutta joka, Jumala nähköön, monessa paikkaa rakasta maatamme jo näyttää käyvän vanhan-aikuiseksi.
— Mutta onpa kaupungilla myös uusi osansa ja siinä leveät säännölliset kadut, puistokujat, somilla istutuksilla kaunistetut esplanaadit. Rantakadulla on vilkas liike, varsinkin kun kalavenheet aamusin rikkaine lastineen laskevat joen rantaan (muhkeita tuoreita ahvenia tarjottiin minulle kaupaksi 5:stä pennistä naula!) ja höyrylaivat, joita näytti olevan useita, liukuivat jokea ylös ja alas.
— Vanhoilleen on kaupunki myös jäänyt kieli-asiassa, joka onkin luonnollista, kun suurin osa sen asukkaita haastaa vaan ruotsia. Kuitenkin osataan suomeakin, ehkä enemmän kuin ensiltään saattaisi luulla. Niiden parin päivän kuluessa, mitä täällä viivyin, tapasin henkilöitä, joiden murteellisesta ruotsin puheesta suomalainen syntyperä selvästi kuului. Käänsin yht'äkkiä haastelun suomeksi — ja silloinkos oli hauska nähdä ilon loistavan noiden ihmisraukkain silmistä, kun saivat vapaasti puhua, jopa herrasmiehen suusta kuulla omaa rakasta äidinkieltään, rakkaaksi käynyttä oltuaan sorron alaisena. He kertoivat, että noin 10-20 vuotta sitten, jolloin ensin paikkaan muuttivat, oli ylenkatse ja kiukku suomalaisia vastaan niin yleinen, ettei käynyt laatuun suomea juuri ensinkään haastella; nyt on kuitenkin muutos parempaan päin nähtävissä, kun suomalainen väestö vuosi vuodelta sisäänmuuttojen kautta yhä enenee, niin että sitä varten on ollut-tarpeen rakentaa erityinen kirkkonenkin ruotsalaisen liepeelle. Jopa suomenkielen osaamista tunnustetaan melkein välttämättömäksi, ja moni sitä jo joinkin määrin osaakin haastella, vielä useammat ymmärtävät sitä. [...]
Pari päivää ennen meidän käymistämme kaupungissa oli siellä pystytetty Runebergin kuvapatsas kauniilla paikalla uudessa kaupungissa. Se on nyt Porvoon ylpeys ja kaunistus; omituista ja osittain oikein on kuitenkin, mitä eräs hurskas vanha rouva siellä tapauksen johdosta arveli minulle: „joku Jumala ihmisellä aina täytyy olla; jos hän ei palvele ainoata totista Jumalaa, niin palvelee hän epäjumalia ja — ihmisiä!"
(*) Hämeen Sanomat 07.08.1885 no 63, 11.08.1885 no 64, 21.08.1885 no 67, 25.08.1885 no 68, 01.09.1885 no 70, 04.09.1885 no 71
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti