Kuplivan limonaadin myynnistä

Ennestään ovat tuttuja Helsingin virvoitusjuomakioskit ja kahviputkat, mutta Aili Salli Ahde-Kjäldmanin (s. 1892) rikkaassa muistelmakirjassa Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) tuli yllätyksenä vastaan 1890-luvun keskivaiheen Esplanadilla limunaadikärryt.

 Joskus pappa vei minut, mikäli minua janotti, suurten punaisten limunaadikärryjen luo juomaan "hallainlimunaadia". Tämä ei tapahtunut usein, silloin vain jos  maammakin oli mukana. [...] Limunaadirattaat näkyivät jo kaukaa ja vain sieltä minä erotinkin koko komeuden. Rattaiden päällä oli joukko tynnyrin muotoisia lasipurkkeja, joissa oli erivärisiä mehuja: punaista mansikka- tai vadelmamehua, oranssin väristä appelsiini-, keltaista sitruuna- ja vihreätä päärynämehua. Purkeissa oli kansi, siinä kolo ja kolosta pisti esiin kuppimaisen mittalusikan varsi. Sillä sitten otettiin minullekin mitallinen "hallainsaftia" ja joukkoon ruiskutettiin jotain poreilevaa vettä, joka juodessa hauskasti kutitti nenää. Mistä se vesi tuli en voinut erottaa, koska nenänpääni enempää kuin silmänikään eivät ulottuneet kärryjen reunan yläpuolelle. Mutta koululainen Lyyli, joka näki ylemmäksi, tiesi kertoa, että se tuli putkesta jotain "hanttaagia", kampea painamalla. Hän kävi myöskin katsomassa kärryjen takana, jossa myyjätär pesi ja kuivasi laseja. Tämä oli siistiä hommaa ja siksi oli limonaadin juominenkin meille sallittua. (s. 29-30)

Suomen teollisuuslehdessä 13/1899 kuvan kanssa esitelty "Yksinkertainen limonaaditehdas" voisi olla samantapainen laite kuin limonaadikärryissä. 

Ahde-Kjäldman selvästi puhuu hiilihapotetusta juomasta. Sellaista on ollut nimellä Limonade-gazeuse myynnissä Turun Kupittaalla jo kesällä 1838 ja Helsingissä keväällä 1847 (Åbo Tidningar 13.6.1838; Helsingfors Tidningar 1.5.1847). Muut varhaisissa sanomalehdissä esiintyneet limonaadit olivat kuplattomia ja varhainen limonaadipulverikin sekoitettiin pelkkään veteen.

Wiborg 7.8.1855

Toisessa ilmoituksessaan viipurilainen kondiittori Sillström kehuu, että limonaadipulveri oli hyvin suosittua Pekingissä! (FAT 8.8.1855). Pian viipurilaisessa lehdessä oli myös kaksi ohjetta limonaadipulverin tekemiseen (Wiborg 21.8.1855). Ja seuraavana kesänä Sillström myi sekä sitruunan, vadelman että mantelin makuista limonaadipulveria (Wiborg 27.6.1856). Viipurissa myytiin myös kuplitettua limonaadia (Wiborg 2.6.1858).

Virvoitusjuomien teollinen tuotanto alkoi 1860-luvulla eikä limonaadin juonti enää rajoittunut eteläisiin kaupunkeihin. Kesällä 1867 Oulussa myytiin kuplivaa limonaadia sekä sitruunan että appelsiinin makuisena (OWS 13.4.1867). Kesällä 1868 tamperelaisesta apteekista sai ostaa pullon kuplaista limonaadia 25 pennillä (1,33 euroa) ja mineraalivesipullot 15 pennillä (0,80 eur) (Tampereen Sanomat 7.7.1868). Porissa hinnat olivat kalliimmat: 40 penniä (2,14 eur) limsapullosta ja 25 penniä mineraalivedestä (Björneborg 26.6.1869). Nurmeksessa paikallista limonaaditehdasta kutsuttiin vesimyllyksi! (US 3.5.1876)

Tehtaat olivat pienimuotoisia ja myös myyntipisteissä tehtiin juomia. Esimerkiksi Kuopiossa: "Selteriveden ja limonaadin valmistuskoneen on h:ra raatimies Dahlström laittanut saunallensa, jotta kylpiät voivat itsiään virkistää raittiilla vedellä. — Hiukan enempi vaan hiilihappoa!" (Tapio 23.11.1878) Pullottomaan juomaan viittaa myös joensuulaisen nöyrä kysymys "Mikähän siihen lienee syynä, että moni limonadin juoja rannalla olevassa kävelimössä heti juotuansa kuuluu tunteneen vatsassansa pahaa katkomista? Olisikohan vika astiain tinaamisessa vaiko juojain vatsoissa?" (Karjalatar 30.8.1878)

Kesällä 1880 kirjoittaja Turusta toteaa, että "kaikki" tuntevat Helsingin kannettavat tai liikuteltavat limonaadi ja mineraalivesimyyntipisteet esplanaadeilla, joten ilmeisesti tämän leikekokoelman teko oli täysin turhaa (HD 17.6.1880).