Åbo Underrättelserissä julkaistiin vuosina 1865-1866 (*) lyhyiden juttujen sarja yhteisellä otsikolla Minnen från Sawolax. Ensimmäinen osa kertoi Johan Conrad Weberin ja Anna Elisabeth Tavaststiernan tyttärestä, jonka iän perusteella tarina alkaa kesästä 1784. Tarinassa mainittu Hans Henrik Hasselblatt kuitenkin liittyi Savon jääkäreihin vasta vuonna 1789 ja eteni jääkäriksi vasta pari vuotta myöhemmin. Eli juttu voi olla enemmän puppua kuin totta.
Sata vuotta sitten asui Saksalan kartanossa, nykyisen Mikkelin kaupungin läheisyydessä, majuri Weber perheineen, johon kuului muun muassa muutamia tyttäriä. Eräänä kauniina kesäiltana perhe, joka istui puutarhassa muutamien vieraiden kanssa, kuuli tuttuja säveliä: suomalainen sotilasosasto marssi silloisen kirkonkylän läpi kohti Juvaa.
Nuoriso oli siihen aikaan suunnilleen samanlaista kuin nytkin: se riensi läheiselle maantielle nähdäkseen osaston lähempää.
Pieni joukko koostui noin 50 Savon jääkäristä, joita johti vänrikki Hasselblatt, asuva Freudenhofissa Rantasalmen pitäjässä. Ohikulkiessaan hän tervehti kohteliaasti tyttöjoukkoa.
Tuskin oli jääkärijoukko kulkenut ohi, kun tytöt alkoivat arvioida sitä ja sen päällikköä. Toiset arvelivat Hasselblattin osoittaneen heille kohteliaisuutta; toiset taas pitivät epäkohteliaana, että herra tervehtii aivan tuntemattomia naisia. Jotkut sanoivat, että vänrikkiraukka oli käyttäytynyt suorastaan typerästi; toiset väittivät hänen viiksiensä olevan mustatut, toiset kutsuivat häntä rumaksi, toiset kauniiksi — aivan kuten nykyäänkin.
Eräs nuori ja kaunis tyttö puolusti sankariamme eniten. “Sanokaa mitä tahdotte”, hän huudahti, “mutta hänellä oli niin kauniit huuletkin, että minä milloin tahansa suutelisin häntä, jos vain saisin.” Tämä oli Charlotte Weber, silloin 16‑vuotias.
Pian tämän jälkeen tytöt säikähtivät siksi, että eräs sotilas, joka oli jäänyt jälkeen toimittaakseen jotakin kirkonkylässä, kulki heidän ohitseen. Hämmennys oli suuri: “Ajatelkaa, jos hän kuuli mitä puhuimme.” Pian he kuitenkin rauhoittuivat ajatuksesta: ehkä hän ei ymmärtänyt ruotsia.
Pari vuotta kului. Hasselblatt, joka oli tältä mainitulta sotilaalta todellisuudessa kuullut suurimman osan tyttöjen keskustelusta, vieraili jälleen Mikkelissä. Eräänä iltana Saksalassa hän sanoi Hippolittra Mathilda Weberille, edellä mainitun Charlotten sisarelle: “Kaksi vuotta sitten vierailin Mikkelissä. Te suvaitsitte silloin useiden todistajien läsnä ollessa parjata minua. Te sanoitte, että minulla oli mustatut viikset. Tutkikaa nyt asian oikea laita, pyytäkää rikoksenne anteeksi tai kuolkaa käteni kautta.” — Hänen viiksensä tutkittiin, todettiin mustiksi ja omistaja sai iloisen anteeksipyynnön.
Mutta eniten Hasselblattia kiinnosti luonnollisesti se, joka oli luvannut suudella häntä — kaunis Charlotte. Hän oppi rakastamaan tätä, ja tämä häntä. Jälleen kului pari vuotta. Hasselblatt, nyt luutnantti, joutui mitä häpeällisimpään oikeudenkäyntiin, pidätettiin ja pakeni. Ennen lähtöään hän lähetti Charlotte Weberille tällaisen joutsenlaulun:
Niin kuin joutsen valittaa
Kun se rannalla lepää
Ja murheisen laulun saattelemana
Kiitää kohti muutostaan;
Niin myös tämä rinta
Tekee viimeisen lähtönsä.
Tahdon paljastaa tuskani —
Kaipaan sinua ja kuolen.
Rakastavaiset eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Charlotte Weber kuoli naimattomana vuonna 1836.
(Åbo Underrättelser 3.8.1865. Suomennos Copilot, selvimmät virheet korjattu. Rippikirjan mukaan Charlotte kuoli vuonna 1833.)
(*) Åbo Underrättelser 03.10.1865 no 115, 07.10.1865 no 117, 16.11.1865 no 134, 17.02.1866 no 20, 24.02.1866 no 23, 13.03.1866 no 30, 20.03.1866 no 33, 03.04.1866 no 38, 08.09.1866 no 105
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti