Kulkijat illanilona Säämingissä 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa

Maailma 15/1921

Säämingissä 2.4.1874 torpparin pojaksi syntynyt Otto Lindroos (myöh. Lajula) kirjoitti lapsuudestaan.

Mutta ihanimpia iltoja lapsille hämärässä pirtissä olivat n. s. kiertolaisten käynnit. Varsinaisia kiertolaisia, mierolaisia, jotka aivan säännöllisesti kävivät kussakin talossa, mikä viikon, mikä parin kuluttua, oli useita, kuten Kuikka-Koponen, Hupsu-Tuomas, Samuli Laurikainen, Ripo-akka, Ryynirouva, Kuppari-Miina y. m. Näistä olivat useat suulaita kyläjuorujen kertojia, eivätkä he lapsissa suurtakaan mielenkiintoa herättäneet. Mutta oli toisia, kuten esim. Kuikka- Koponen, jotka hartaudella vetivät lapsia puoleensa. Kuikka oli erinomainen »konstimaakari» ja kepposten tekijä. Hän soitteli milloin piipunvarrella, milloin kammalla tai kynttiläjalalla, hän naukui kuin kissa, hirnui kuin varsa ja kaakotti kuin kana. Ja oli hauskaa.

Samuli Laurikainen oli lapsista ihmeellinen ilmiö. Hän kuljeksi lakkaamatta isot likaiset kääröt selässä talosta taloon. Emännät laittoivat hänelle aina vieraspöydän, olipa mikä aika päivästä tahansa. Hän lauloi ennen aterioimista, seisaallaan ruoka virren, kädet vatsan päällä ristissä. Sitten hän luki siunauksen ruualle ruvetessa ja sitten — söi oikein lujasti. Vähät varustukset eivät suinkaan riittäneet, ja usein saivat emännät kantaa lisää vieraansa eteen, kun tämä heihin anovin nöyrin silmin katseli. Loput, jos sellaisia sattui jäämään hän kääri paperiin ja pisti likaisten kantamustensa sisään. Lopetettuaan syöntinsä Samuli otti taas hurskaan asentonsa, kädet pullean vatsan päällä luki rukouksen rimalta päästyä sekä lauloi ruokavirren.

Hyvä sadun kertoja oli Ryyni-rouva, jolla kuului olleen vakinainen asuntokin jossain maakuopassa. Hänen satunsa oli lyhyitä, mutta jännittäviä, ja kun hän kertoi, oli hän aina hyvin totinen. Hän ei nauranut koskaan. Mutta lapset hänen saduilleen nauroivat .

Hupsu-Tuomas oli siitä syystä ikävöity, että hän toi lapsille leikkikaluja: omatekoisiaan vasaroita, veitsiä, kaikenlaisia väänneltyjä nauloja, joilla hänen mielestään oli suuri arvo. Hän antoi kaikki mielellään lapsille, mutta varoitti heitä niitä hukkaamasta. Usein hän vei sitten seuraavalla matkallaan mukaansa sellaisia, mitä aikaisemmin oli antanut, lahjoittaen ne jälleen naapuritalon tenaville. Hän kulki kesät talvet samoissa pukimissa, ja oli miten pakkanen tahansa, aina hänen rintansa oli avoin ja jaloissa ainoastaan kenkäruojut. Pakkassäällä hän taloon tullessaan mitään virkkaamatta meni suoraa päätä uunille, mihin lapset usein kiipesivät hänen jälestään.

Mutta vielä huvittavampia kuin kiertolaiset olivat matkalaiset, joita silloin tällöin sattui seudulla liikkumaan. Heitäpä kelpasi vasta kuunnella. Heissä oli paljon kierreilleitä ja paljon maailmaa nähneitä miehiä, sellaisia, jotka olivat käyneet suurissa kaupungeissa, kuten Pietarissa ja Lyypekissä, luostareissa, kuten Valamossa ja Konevitsassa, suurissa tehdaspaikoissa, kuten Petrosavotskissa, kaukaisissa maissa, kuten Lapissa ja Ruotsissa, oli miehiä, jotka olivat purjehtineet Englannissa, eräs oli kalastanut Pohjanmerellä j. n. e. Lapset kuuntelivat heidän kertomuksiaan henkeään pidätellen. Vallan ihmeellinen paikka oli Valamo, jossa ei muuta tehty kuin rukoiltiin ja jossa oli niin suuri kirkko kuin ison pirtin edustalla oleva pihamaa ja niin mahtava kirkonkello, että yhdeksän miestä mahtui sisällä seisomaan ja kolme vahvaa miestä piti olla kieltä liikuttamassa, jos mieli saada sen soimaan.

— Ja Pohjanmeri sitten, siellä kuului käyvän niin suuria laineita, että sai panna kymmenen taloa päälletysten ennenkuin niistä tuli laineiden korkuinen rakennus. Lapset kokosivat kymmenen maitopyttyä ja asettivat ne päälletysten nähdäkseen, kuinka korkea keko niistä syntyisi, sekä huudahtivat: — Herranen aika, kuinka korkea!

Mutta kun pyttypatsas kaatui, niin he nauroivat kaikki yhteen ääneen. Kymmenen talon korkuinen laineikko jäi ijäksi mieleen. (J. P. Raivio, Lasten kotioloista ja opinnoista, Alkuopetus 23-24/1918)

Samuli Laurikaisen on kuvannut myös O. L. artikkelissaan Raittiuspyrkimyksistö 1880-luvulla Itä-Savossa (Kylväjä 13/1930). Lindroos/Lajula puolestaan kuvasi erikseen ja pidemmin uskonnollisen kulkijan.

Muuta nimeä en muista hänellä olleen kuin Simeon, joksi hän itseään aina kutsui — Raamatun Simeonin mukaan —, mutta vanhemmat sanoivat häntä vain yksinkertaisesti Simoksi. Hän oli verrattain nuori, melkein nuorukaisiässä. Vartalo ei ollut vielä saavuttanut täyttä miehuuttaan; luulisin, että hän niinä aikoina, joista nyt aion kertoa, oli tuskin täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Hän oli pitkä kuin »hongankolistaja», ripakinttuinen, kaitanaamainen, ja hänen äänessään oli jonkinlaista kanankaakotusta ja innostuksessaan kuulostivat hänen sanansa kukkopojan ulinalta. Hänen ulkonaiset ruumiinosansa, hänen äänensä ja hänen kalpeat laihat, melkein kurttuiset kasvonsa eivät suinkaan olleet puoleensavetävät, mutta me lapset, me pidimme hänestä tavattomasti; sillä hän rakasti meitä, kertoi meille satuja ja piti meidän kanssamme hartaushetkiä. Hän oli jumalinen ja maallinen, hän oli vakava ja pilaileva, välistä oikea irvihammas, jos vanhemman väen keskuudessa sattui — ja usein sattuikin — olemaan joku, joka häneen halventavan sanan satutti. Sitä hän ei sietänyt. Hän antoi takaisin samalla mitalla ja vähän runsaammallakin. (J. P. Raivio, Lapsuuden hartaushetkiä I. Opettava kiertolainen, Alkuopetus 14/1919)