 |
| Hermansaaren päärakennus Uudenkaupungin museo |
Uudenaikaisemmat maanviljelystavat alkoivat siihen aikaan näyttää ensimäisiä alkuotteitaan paikkakunnalla.
Hermansaaren kartanoon oli tullut työnjohtaja, "inspehtor" ja sinne oli ihmisten ihmeeksi tuotu sellaisiakin rautaisia auroja, joilla niittyjäkin voidaan kyntää. Mutta kun tuo herra "inspehtor" oli sanonut, että vanhoja peltoja kylvetään heinänkasvuun, niin silloin pantiin "hullunkirjoihin" koko mies ja ne Uudenkaupungin herrat, jotka semmoisen vallan hänelle antavat.
- Eikost se senttä ol suur synt Jumala vasta, ko häne antava leip-vilj hyljätä ja peltto hein kylvetä?
- Nii oikke, kyl se suur synt oo, ja pitäs herrattenki se seoks ymmärttä, ete heini kukka syä, leippä pööräl pan täyty.
Sivumennen voin mainita, että melkein kaikissa uudistuspyrinnöissä vanhoillaan olijat, vastustajat, käyttävät uskontoa yhtenä keppihevosenaan.
Katsoin kun niitty kynnettiin. Yksi mies kynti, toinen ajoi hevosia ja kolmas mies poleksi ja käänti turvetta, joka tuon tuostakin viskaantui takasin. Kun päästiin vaon päähän, niin kahden miehen sitä auraa kannettiin ja nostettiin paikalle, josta lähdettiin takasin. Pehtori ja eräs vieras isäntä olivat juuri tulleet kyntäjiä katsomaan. Vieras ihmetteli että "kyl maar täst hyvä tlee". Mutta pehtori "tykkäsi" ettei se tule oikein hyvä.
- Se kääntää niin huonosti, vaikka tuo Palmalan poika kyllä ahkeraan kyntäjää seuraa ja hyppii siinä viilloksella kuten hakotianen eli riukuhäntä, eli miksikä sitä täälläpäin kutsutaan, niin eipä se turve hänen polkemistaan tahdo oikein totella.
Vieras päätteli että "kyl mar mnunki tämmöne fält täyty osta". Heinälle ei vieras kumminkaan sanonut maitaan koskaan kylvävään, vaikka "fältinkin" ostaa.
Heinän viljelys oli siihen aikaan vanhoillaan olevan talonpojan kauhistus. Mynämäellä oli joku suurviljelijä kylvänyt vanhaan peltoon heinänsiemenen ja laittanut lainamakasiinista keväällä viljaa lainamaan. Talonpojat tästä nostivat aika melun: "hänelle ei saa antaa, syököön heiniä". Kumminkin hän pyytämänsä lainan sai.
Oli vuosia kulunut siitä kun Palmalan poika kyntäjän jälestä riukuhäntänä hyppi, ja nyt minun johtui mieleeni, että pitäisi käydä katsomassa mitä siinä kasvaa. Pyhäiltapuolella kenellekään mitään sanomatta menin ihan sitävarten katsomaan.
Tultuani paikalle, en mitenkään tahtonut uskoa silmiäni, seisoin siinä aidan takana "epäuskoisena Tuomaana". Vaan kun menin aidan yli ja kädelläni koettelin, niin uskoin että heinää tämä on. Kainaloihini asti pitkää, sankkaa heinää, jommoista vielä elämässäni ennen en ollut nähnyt. Maa, joka muutama vuosi takaperin kasvoi jonninjoutavaa "hirven takkua" ja sitäkin niin vähän että jos maanomistaja heinän niittäjälle olisi sanonut illalla että: "Otatko palkastasi kaikki ne heinät, jotka tänäpäivänä niitit?" — niin varmasti niittäjä olisi sanonut kuten entinen mies, että: "voinhan ne ottaa jos pari leipää minulle vielä annat". Ja nyt tässä kasvaa tuollainen heinä. Seisoin siinä miettiväisenä ja lopulla ajatukseni muuttui sanoiksi: "tässä nyt näkyy se herratten hulluus, jota vanhoillaan oliat alituisen saarnaavat". (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.3.1913)
Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti