"Jos mihin tulimme työtä kysymään, oli täällä jo kymmenittäin ennen meitä samalla asialla ja kadut työ-konttorien ulkopuolella olivat mustana työnetsijöitä kaikista maailman kansoista", totesi Fredrik Thure Wessman ajastaan New Yorkissa keväällä 1883. "Tosin olisimme heti saaneet työtä etäällä olevissa lyijy- ja kivihiili-kaivoksissa, mutta samalla saimme tietää, että senlainen työ oli sekä varsin raskas ja vaikea, että terveydelle ja hengelle vaarallinen. Myöskin olivat nämät työpaikat etäällä ja kulku niiden läheisyyteen maksoi paljo pahaa."
Matkakumppanin maamies lupasi työmahdollisuutta Kentuckyssa ja Wessman lähti 8.5.1883 tovereineen vesitse kohti Louisvilleä.
Seuraavana päivänä kello 5 tienoissa j. p. p. kuljimme pienen, linnoituksilla varustetun "Hampton"-nimisen kaupungin ohitse, ja kello 6 aikaan saavuimme Norfolk'iin, jossa enin osa matkustajista maalle nousivat ja myöskin osa lastista purjettiin tämän satamalaiturille. Kello 1 tienoissa yöllä jatkettiin matkaa jälleen ja 10 p:nä huhtikuuta [p.o. toukokuuta] puolisen aikaan saavuimme Richmond'iin, jossa meidän merimatkamme sillä kertaa loppui.[...] Richmond'ista jatkoimme matkaamme rautateitse vielä samana päiwänä ja kuljimme Lexington'in ja Heentington'in kautta Lousvillen kaupunkiin, jonne saawuimme 12 päivä iltapuolella.
Perille päästyä selvisi, että työn sijaan vastassa oli työnvälittäjä. Viikon vähiä rahojaan syöneet miehet saivat tarjouksen rautatienrakennustyöstä. Jälleen lupaukset olivat todellisuutta parempia ja työn ääreen piti kävellä 17 penikulmaa ja maksaa tavaroiden kuljetuksesta. (US 31.10.1883) Kun Wessman pian ymmärsi, että palkasta vähennettävien kulujen jälkeen mitään ei jäisi käteen, hän päätti jättää metsän ja siirtyä Nashvilleen, jonne rautatiekartan mukaan oli yhtä pitkä matka kuin Louisvilleen (US 2.11.1883)
Onnekseni satuin tapaamaan erään ruotsalaisen työmiehen eräänä päivänä; hän työskenteli Sautister-rautatieyhtiön rautatie-työhuoneessa Edgefild'issä, Nashvillen esikaupungissa. Hän oli alatyöpäälikkö, ja hänen avullansa sain työtä, saman työhuoneen läheisyydessä, jossa hän itse työskenteli; hän ei kuitenkaan ole minun työpäällikköni. Hän toimi myöskin että sain majan ja ravinnon eräässä "Boardinhouse"nissa lähellä työpaikkaa. (US 7.11.1883)
Mutta marraskuun puolivälissä loukkasin eräänä päivänä käteni, niin että täydyin jäädä työstä pois, ja kun sitten joutilaana ollessani rupesin tilaani, oloani ja tulo- ja meno-laskujani tarkastamaan, havaitsin hämmästyksellä, että siellä työskenteleminen 1:den dollarin palkalla päivässä ei millään tavalla ollut minulle edullinen. Niin kauan kuin myötäni tuomani vaatteet eheänä pysyivät, ei tosin minulla olisi mitään hätää, mutta niiden kuluttua kun rupeaisin uusia hankkimaan, niin silloin heti tulisi pula rahasta, ja jos sairastuisin, niin parin viikon ajalla kuluttaisin koko kesäisen säästöni; sen selään hawaitsin ja niin pian kuin siitä vakuutetuksi tulin, päätin myöskin, vielä kerran pyytää palkan lisäystä ja jos se minulta vieläkin kiellettäisiin, heti jättää työpaja siellä ja pyrkiä muualle. (AL 5.1.1885)
Toisessa yhteydessä Wessman julkisti menonsa Nashvillessä. Hän käytti 17 taalaa kuukaudessa ruokaan ja asuntoon. Kolme kirjettä Suomeen veivät 15 senttiä ja kirjoitustarpeisiin kului 31 senttiä. Englanninkielen tunteihin hän käytti 25 senttiä viikossa ja sai tällä kaksi oppituntia. (SWL 4.6.1885)
Nashvillestä Wessman lähetti Suomeen useamman matkakirjeen, joiden selostus oloista oli tarkoitettu ensisijaisesti mahdollisille siirtolaisille (US 16.10.1883, 18.10.1883, 15.11.1883, 30.11.1883). Kirjoitus kauppaoloista Amerikassa lienee puolestaan suunnattu entisille kollegoilleen (US 11.12.1883, 13.12.1883). Raportointi Uudesta Meksikosta (US 21.12.1883, 27.12.1883) lienee perustunut paikalliseen lehdistöön, sillä varaa ja aikaa matkailuun ei näytä olleen. Vielä marraskuussa Wessman päiväsi matkakirjeen Nashvillessa (US 29.12.1883). Marraskuun puolivälissä hän muutti Chicagoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti