Hämeen linnan vahtimestari Jakob Fredrik Ståhl (s. 29.6.1829 Lapinjärvi) kuoli 39-vuotiaana 4.5.1868. Leskelleen Engla Johanna Lovisa Lönnqvist (s. 22.7.1822 Lohja) ja Hämeenlinnassa syntyneille lapsille Lydia Lovisa (s. 1.8.1853), Adolf Fredrik (s. 3.7.1856), Laura Julie (s. 25.11.1858), Hulda Maria (s. 22.7.1860 k. 22.9.1861), Axel Ferdinand (s. 14.10.1861) ja August Fridolf (s. 29.2.1864) (RK Hml 1858-64, 242) jäi ainakin muistoja vankilasta.
Lapsista Lydia seurasi isänsä jälkiä. Hän oli veroluettelon mukaan vuosisadan lopulla naisvankilan vartijana (Hämeen Sanomat 29.11.1887, Hämäläinen 13.2.1897) ja vuodesta 1900 apulaistyönjohtajana (Hämeen sanomat 6.3.1900). Vuoden 1904 lopussa hän oli eronnut vankilan palveluksesta ja muuttanut pois Hämeenlinnasta (Vankeinhoitolehti 11/1904). Vuonna 1936 hän asui pikkuveljensä August Fridolfin kanssa Helsingin Huopalahdessa, jossa heitä haastatteli Pekka Karunki Seuraan (18/1936).
.jpg)
Meidän isämme, Jakob Fredrik Ståhl, oli lääninvankilanjohtaja ja sanottiin häntä siihen aikaan vain pelkäksi »vallesmanniksi», kertoo Lydia Ståhl, — ja me lapset vietimme lapsuutemme Hämeen vanhana linnassa. — Minkäänlaista pelkoa vankeja kohtaan emme silloin tunteneet, jatkaa vanhus. Muistan varsin hyvin Hallin Jannen ja monet muut kuuluisat vangit, jotka silloin rautojansa Hämeenlinnassa kalisuttelivat. [...]
— Silloin minun lapsena ollessani, kertoilee Lydia-sisko virkeänä, — oli Hämeenlinnassa aatelismiehiäkin vankeina. Eräs von F. oli haukkunut juovuspäissään Riga-hotellissa venäläiset upseerit pataluhiksi, taisipa kolhia heitä vähän nyrkeilläänkin — ja joutui tietysti vankilaan. Muuan toinen aatelismies, jonka nimi jääköön mainitsemalta, teki suurehkon kavalluksen, sovitti rikoksensa Hämeenlinnan vankilassa ja meni heti vapauduttuaan naimisiin vahtimestarin tyttären kanssa ja matkusti Mandshuriaan — ja sinne jäi.
— Entä oliko Hämeenlinnassa velkavankeja?
— Oli, olipa hyvinkin, vastaavat sisarukset yhteen ääneen, — ja heidän kohtalonsa oli todella tragikoomillinen. Oli nimittäin niin, etteivät he päässeet vapauteen, ennen kuin velka oli suoritettu ja tietysti tällöin sellaiset vangit, joilla ei ollut omaisia, jotka velat olisivat maksaneet, saivat virua vankilassa mitättomankin velan takia aivan vuosikausia.
— Hämeenlinnan lähistöllä oli ja eli siihen aikaan eräs rikas kauppias, jatkaa Lydia-sisko, joka aivan erikoisella uutteruudella panetti velkamiehiään tyrmään. Tästä tällaisesta meiningistä hän nautti jollain tavoin, hihitti ja hykerteli käsiään ja pisti ihmisraukkoja linnaan aivan mitättömän pienienkin saatavien vuoksi.
Kyynel silmäkulmassaan kertoo neiti Ståhl sitten kovien raipparangaistusten toimeenpanoista Hämeen vanhan linnan pihalla. Koko kaupunki riensi silloin uteliaana seuraamaan toimitusta, rangaistava sidottiin ranteistaan kiinni raippapaaluun, yläruumis paljasteltiin ja piiskuri aloitti työnsä.
— Vieressä seisoi vallesmanni, jatkaa August-veikko, — joka kello kädessä valvoi toimitusta. Piiskurit olivat raakoja ja tunteettomia miehiä, jotka välittivät vähät lähimmäistensä mielialoista, eivätkä tunteneet hituisenkaan vertaa sääliä. — Muistan erään vanhan kaupunkilaisen »hölöttäjän», jatkaa August Ståhl, sellaisen puolihöperön, joka laski aina ihmisten keskuuteen huhun, että silloin ja silloin raipataan jotakuta vankia. Niin hän sai uteliaat kaupunkilaiset liikkeelle, vaikkei mitään rangaistusta silloin toimeenpantukaan — ja vartijat olivat vihoissaan ja uhkasivat antaa raippoja tuolle iänikuiselle koiranleualle.
P. S. Velkavankeuden päättymisestä olen jo esittänyt tekstilainoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti