Valokuvaus jossain Pohjamaan pitäjässä jatkuu Tohosen kertomuksessa:
"Kuuluu tulevan ensin nurinpäin koko kuva tuonne masiinaan, mutta kun se herra viruttelee sitä kotvasen kopissaan, kääntyy kuva ympäri", virkkoi joku joukosta. "Mutta miten ihmeen se kuva oikeen tarttuu sinne plootuun, kun ei ihmisen ja masiinan välillä ole edes mitään lankaa, jota myöten joku sähkönvoima eli makneetti kulkisi, niinkuin sananlennätintolpissa rautatien varrella."
"Tottapa se sinne tulee, koska kuvat vaan syntyvät. Näitkös toisten emäntääkin, kuinka somasti ja ihan näköisenään istua könötti. Eiköpä siinä liene sama voima, kuin kihtisormuksessa ja volttaristissä", tokaisi joku viisaampi.
"Olettekos nähneet, miten kaivoa katsotaan pihlajan haarukalla. Eihän siinäkään ole mitään lankaa oksan ja vesisuonen välillä, mutta niin vain haarukka painuu maahan, että suhahtaa", lisäili vielä joku tietomies. Mutta tätä jälkimmäistä puhetta eivät taasen Porkalan miehet uskoneet vähääkään. Puu ei liiku liikuttamatta, eikä kaivo tule kaivamatta.
Siellä otettiin taasen Koskelan piioista kovaa. Kaksi oli tuleva samaan korttiin. Pitempi istui tuolilla ja lyhempi seisoi sivulla, pitäen kättään istuvan olkapäällä. Pakkasi naurattamaan ja oikeen pyrskähtikin toisinaan, mutta kun vihapäissään tempasi suunsa suoraan, niin pysyihän tuossa kotvasen totisena. Mutta sitte heistä tuli niin totisia, että syrjäisetkin kohta huomasivat.
"Pitää olla iloisen näköisiä, kuin morsiamet", huusi jo monta suuta yhtä aikaa.
"Taitavat ollakin jo morsiamia", kiusoitteli Hietalan Juho-isäntä ja taas tytöiltä pyrskähti nauru. Monen tempun ja kokeen jälkeen siinä kumminkin suoriuduttiin, niin ettei ollut jälellä muuta, kuin nykäys ja napsaus ja kuvat olivat valmiina.
"Mutta mitä varten se herra aina menee tuonne mustan vaatteen alle ja pistää päänsä piiloon, niinkuin jänis", kysyi taas joku.
"Se kai ei saa nähdä muita kuin kuvattavan tuossa tuolilla, sillä jos se näkisi meidät kaikki syrjiltä, niin me kaikki tulisimme plootuun", selitettiin kysyvälle. Tempaksen maalari se sentään tiesi, että se pistää päänsä mustan vaatteen alle siiksi, ettei valo pääse estämään kuvien selvyyttä lasissa ja siten ei voitaisi määrätä kuvattavan asentoa, ja suuruutta.
Ja valokuvaaja juoksi kahakäteen koneen ja pimeän kamarin välillä, juoksi ja hikoili, hikoili ja juoksi — kohotti toisinaan kaksilippuista lakkiaan, sipsautti somasti s:kirjainta ja hikoili. Kannattikin hikoilla, kun kaksimarkkasia tulvaili taskuun oikeen satamalla. Tuolla istui taasen tuolille Multamäen Kalle, joka otatti pienempään kokoon. Tuumasi ensin antaa helluntainaikana ostetun hatun olla päässään, mutta kun valokuvaaja noin vaan tottumuksesta nykäsi sen pois, ei hänkään viitsinyt sitä takasin panna. Tottapa mestari paremmin tietää. Ja mestari tiesikin, taivutti ruumista hiukan sivuväärään, sipsautti somasti s:kirjainta, nykäsi ja napsautti luukun kiinni. Hyvästi onnistui, nenäliinakin näkyi puoleksi pikkutaskusta ja ankkurin perät mutkittelivat pitkin sarkaliiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti