Kulkija-Liisa

Otteita Naisten äänessä 4/1911 julkaistusta kirjoituksesta

Kukapa ei meistä tuntisi Kulkija-Liisaa? Ainakin Hämeessä ja Uudellamaalla tunnetaan hän perinpohjaisesti. Yhtä ja toista pientä rihkamatavaraa kaupiten, hän tyttönsä kera kulkee talosta taloon, mökistä mökkiin, siten ansaiten niukan tulon jokapäiväisen leipänsä hankkimiseen. [...] 

 

Hän sanoi syntyneensä aivan Savon sydänmailla, mutta pitäjän nimi jääköön mainitsematta. Pienenä tyttönä jäi hän orvoksi vanhemmistaan, ja joutui hän senjälkeen kulkemaan "huudolla". Sydäntä särkevät ovat hänen muistonsa siltä ajalta. — Kyyneleitä vuodattaen kertoi Liisa, miten häntä yhdeksän vuoden ajan kuletettiin talosta taloon, kylästä kylään. Uudessa paikassa oli kohtelu useinkin entistä kovempi. Aamusta iltaan täytyi hänen olla kovassa työssä niukalla ravinnolla, ja ellei hän talonväen mielestä kyennyt tarpeeksi paljon aikaan saamaan, niin sai hän lyöntejä osakseen.  Kun vihdoin ilta saapui oli tyttöpoloinen päivän töistään niin väsynyt, että tuskin jaksoi palaistakaan syödä illallisekseen, vaikka nälkä kovin ahdistikin häntä. Uunin päälle mentyään ei uni silti tahtonut tulla lohduttajaksi. [...] 

 

Saapui sitte nuoruus ja sen ilot ja viettelykset. Huudolta päästyään joutui Liisa ensinnä palvelukseen Männistö nimiseen taloon. Täällä olivat ihmiset hyvin ystävällisiä hänelle. Täällä hän ensikerran huomasi että hänellekin, orvolle huutolaistytölle, annettiin ihmis-arvo, niinkuin kaikille muillekin. Emäntä piti Liisasta erityisesti sillä Männistössä ei vielä koskaan ollut sellaista palvelijaa kuin Liisa oli. Mutta eniten kumminkin piti hänestä talon ainoa poika, Kalle. Kun kaikki ilta-askareet olivat loppuun suoritetut, riensivät nämä kaksi nuorta, metsäveräjän luona olevalle kivelle istumaan. Kauvan voivat he istua aivan sanattomina kuunnellen lintujen viserrystä. Liisan mielestä oli elämä niin ihanaa, niin ihanaa. [...] Mutta kuinka olikaan! Kumpikaan ei tuossa rakkauden onnellisessa huumauksessa huomannut, miten kalvava keuhkotauti yhä heikonsi Kallen voimia. [...] 

 

Pientä maksua vastaan Liisa poloinen sitten tanssii, laulaa ja tekee yhtä ja toista pientä temppua. Kaikkein surkeinta mielestäni on vielä se, että Liisan mukana kulkee hänen kymmenvuotias tyttönsä, näkemässä kaikkea tätä kurjuutta. — Syntymäpitäjässäni, jossa Liisalla on pääkortteerinsa, puhuin usein kunnan miehille että he ottaisivat lapsen huostaansa ja asettaisivat hänet holhouksen alaiseksi. Mutta yhä vielä kulkevat he, äiti ja tytär, yksissä. — Lapsia on Kulkija-Liisalla jo ollut kolme, mutta niistä on kaksi nuorinta kuollut. [...]