Eero Järvisen lapsuus (2/6)

Eero Järvisen lapsuusmuistelma on edennyt nälkävuosiin.

Kun talvi tuli keskellä kesää ja teki tyhjäksi kaikki satotoiveet, eikä sentään edellisen vuoden antimista ollut kuin tyhjä kourassa, ja kun yleensä näin oli asianlaita, muutamia äveriäämpiä viljeliöitä mainitsematta, niin kaikki keinot elämän säilyttämiseksi tässäkin kodissa tyystin loppuivat.

Olin silloin seitsemän vuoden vanha ja nuorempi siskoni neljän. Vanhemmat siskokset, kynnelle kyenneinä olivat jo ennemmin antautuneet vierasten armoille, menneet taloihin palvelijoina itseänsä elättelemään. Mutta me kaksi vanhempinemme jouduimme nälkähirmun hätyytettäviksi. Ei olisi tehnyt enää mieli jättää kotia. Tehtiin mitä voitiin sen estämiseksi. Mutta tämä kutsumaton vieras oli voittamaton. Se painoi meidät nuorimmat ensiksi nälkätaudin uuvuttamina vuoteeseen. Sitä sydämen tuskaa ja hätää mitä äitiraukka silloin tunsi ei voi sanoin kuvata. Hän itkien kiersi kylät ja talot, rukoillen leipäpalaa meille lapsillensa ettemme nälkään kuolisi. Kaikki mitä taloudessamme oli kelvollista, kantoi hän varakkaimmille leivän eteen. Monella silloin oli vielä viljaa, vaikka kenelläkään ei ollut rahaa sitä ostaa.

Muistan sen elävästi kun äitiparka viimeksi vei isän ainoan kirveen Jussilan taloon, jossa oli kyllin viljaa, tarjoten sitä pantiksi saadakseen edes muutaman leipäpalasen meille lapsillensa, mutta ei annettu leipää muruistakaan, korttelin verran viinaa, jota oli vielä silloin kotipolton jäliltä, luvattiin ja kehoitettiin antamaan meille lapsille nälän poistamiseksi. Mutta tästä »avusta» ei äiti huolinut. Sydän täynnä tuskaa ja ääneensä itkien hän jätti talon, jonka suuri katto oli täynnä meheviä leipiä, saamatta hiventäkään nälän näännyttämille lapsilleen.

Muistan vielä senkin hetken jolloin äiti kirvestä kantaen saapui Jussilasta yhä vain itkeä hyrskien. Tullessaan jostain seinävieriltä ja ojan pengermiltä, josta aurinko, hiukan pilvien lomista paistaen, oli sulattanut lumen pois, oli hän poiminut nuoria nokkostaimia ja toivoen niistä jotain apua, keitti niitä suolan kera vedessä ilman mitään muuta höystettä. Seoksen valmistuttua söi jokainen perheenjäsen sitä, toivoen siten apua nälän aiheuttamien tuskien lieventämiseksi.

Yli ensimäisen katokesän jotenkuten vielä päästiin, sillä kuten edellä viitattu, oli silloin vielä varakkaimmilla talollisilla viljaa ja jonkun vähän kuntakin avusti köyhimpiä, mutta talven kynnykselle tultua oli enää harvoilla mitä leiväksi tehdä. Kunnankin viljavarastot olivat jo silloin pelottavasti kohden loppuansa huvenneet. Pidettiin silloin eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen päätyttyä kirkossa kokous, jossa kirkkoherran johdolla neuvoteltiin miten nyt oli ryhdyttävä nälkäkuolemaa vastaan taistelemaan. Mitään päteviä keinoja ei kuitenkaan keksitty. Kirkkoherran kehoituksesta kuitenkin turvauduttiin petäjän kuoriin, joita kuivattuina ja jauhettuina laitettiin leiväksi, vähän ruis-, kaura- tai ohrajauhoja siteenä, jotta leipä koossa pysyisi. Varakkaampia kehoitti pappi auttamaan köyhiä, erittäinkin lapsia, joiden oli ollut, nälkäkuolemaa välttääkseen, pakko lähteä mieroa kiertämään, siten, että varsinkin kun harvoilla oli vaatettakaan kylmää vastaan, hevosillaan rekeen peitettyinä kuljettaisivat näitä onnettomia talosta toiseen sekä antamaan heille tarpeellista ravintoa.

Semmoiselle retkelle oli minunkin, sisareni kera, hengen pitimiksi antauduttava ja kodin ovi jälkeeni kiinni painettava. Mutta vaikka puolialastomina, joulukuun tuulien tuivertaessa oli alkutaival omin neuvoin suoritettava, omin jaloin liikkeelle lähdettävä, emme sortuneet. Äiti itki ja isä itki, kun heitimme heille jäähyväiset. »Voi lapseni, kun Jumala kurittaa meitä», sanoivat he molemmat, sulkien meidät syliinsä nyyhkytyksen valtaamina. Ja sitten täytyi lähteä. 

Mutta papin neuvot ja kehoitukset oli otettu vastaan. Jo ensimäisestä talosta saimme hevoskyydin toiseen taloon. Meidät peitettiin rekeen lampaannahkavällyillä y. m. Ja päivän oltuamme talossa, kyydittiin siitä samaa menettelytapaa noudattaen eteenpäin. Ja niin elettiin ja pääsiin ensimmäisen nälkävuoden talvi jälleen puoliväliin, kunnes eräs vapaakyyti suuntautui jälleen kotia kohden. Äiti oli kalpeana ja luiksi laihtuneena jo ulko-ovella vastassa. Itkien taaskin kertoi hän että viimeinen lehmä, mikä vielä oli jälellä, oli pitänyt rehun puutteen tähden teurastaa, ja oli siihen pakottavana syynä ollut sekin, että piti saada vähän jauhoja petäjäisen siteeksi. Mutta sydämellisellä ilolla otti hän meidät vastaan kotiin jälleen, melkein alastomat pienokaisensa, joilla ei enää ollut yllä kuin osa likaista ja rääsyistä hurstipaitaa. Hän sulki siunaten meidät syliinsä ja rukoili, että hyvä Jumala armossaan tulisi avuksemme ettemme ajattomaan kuolemaan nääntyisi. (Keski-Uusimaa 5.7.1924)

Samassa tuli isäkin, laihtuneena, kalpeana ja nokisena sisään. Hän oli ollut riihessä survomassa huhmareessa petäjäistä leivän tekoa varten. Hänkin liikutuksesta hyrskien kietaisi meidät nokista rintaansa vasten, voimatta kuitenkaan sanoa mitään. Mutta vaikka ei hän suullaan voinut mitään sanoa, sanoi sitä enempi hänen rakkaudesta sykkivä sydämensä, jonka rajuja lyöntejä saimme kuunnella siinä hänen rintojansa vastaan maaten.

Muutamia viikkoja elettiin siinä sitten pettua purren ja lehmän lihoista säästyneillä jäännöksillä, kun paras osa oli vaihdettu jauhoiksi. Mutta sitten oli taasen aivan musta seinä vastassa, seinä, jonka yli kiipeäminen näytti aivan mahdottomalta. Ei ollut keinoa enään saada kourallistakaan jauhoja petäjäisen siteeksi. Silloin sanoi isä eräänä aamuna, jolloin tiukemmillaan oli kysymys siitä, miten sinäkin päivänä läpäistäisiin nälän hirmukourista.

»Kun meillä on vielä jälellä tuo vanha hevosluuska, joka sekin aivan pian kuolee käsiimme, täytyy meidän jokaisen lähteä - lähteä jonnekin. Mihin menisimme, en tiedä, mutta voisihan olla mahdollista, että jossain muualla saavuttaisimme ehkä jonkun avun. Näiden seinäin sisällä saavuttaa meidät kuitenkin nälkäkuolema. Paljon nälästä hoippuvia, elämän ja kuoleman rajalla olevia ihmisiä kyllä on kaikkialla liikkeellä, mutta kyllähän mekin sinne maantielle vielä sovimme, joko sitten siellä elämme vaiko kuolemme.» 

»Niin katkeraa on kodistaan lähteä, mutta mikäpä muukaan tässä neuvoksi», äiti vastasi pyyhkien kyyneleitänsä poskiltaan.  (Keski-Uusimaa 12.7.1924)