Pääministerimme vapaa-ajanvietosta syntynyt kohu velloi kaksi päivää voimalla sosiaalisessa mediassa sekä valtamediassa ja Turun yliopiston poliittisen historian professori Louis Clerc twiittasi eilen alkuillasta:
Note to self: väikkärin aiheet:
. Hillaryn sähköposteista Sannan juhlaan: naiset politiikassa ja virheiden käsittely lehdistössä.
. Iken tekstiviesteistä Marinin videoihin: media ja politiikka uudessa normaalissa.
Marinin nykyinen pääministerikausi tulee varmasti olemaan tulevaisuuden tutkimuksen kohteena. Tutkimuksen, jonka kysymykset asetetaan tekoajan intressien perusteella ja käytettävissä olevan aineiston varassa.
Se, mitä tämä aineisto tulee olemaan on mielenkiintoinen kysymys. Käsittääkseni Suvi Auvisen tulkinta "Olemme vuorokaudessa oppineet, että Ylilauta oli mitä ilmeisimmin koko ”jauhojengi”-termin takana ja tietoisesti lähti masinoimaa siitä kohua Twitteriin." on todenmukainen. Jos tulevaisuudessa ei ole (eikä todennäköisesti ole ainakaan täydellisesti säilyneenä) Ylilautaa ja Twitteriä, niin miten tutkija pystyy tekemään oman rekonstruktion ja tulkinnan tapahtumista?
Ei ainakaan valtamedian varassa, jos lähdekritiikki on hallussa. Anu Silfverberg totesi eilen julkaistussa Long Playn perjantaikirjeessä
Oli tarkoitus siteerata Helsingin Sanomien juttua, jossa kerrottiin jauhojengi-huudosta Sanna Marinin bailuvideolla, mutta en löytänyt juttua, vaikka olin mielestäni sen vain vähän aiemmin lukenut.
Tai siis, löysin mielestäni jutun, mutta siinä ei ollut enää sellaista kohtaa.
Hain lehden arkistosta sanalla ”jauhojengi”. Ei löytynyt kuin yksi juttu: siinä kerrottiin, että ulkomaiset lehdet olivat uutisoineet ”joidenkin” tulkinnasta, että bilettäjät huutaisivat jauhojengiä.
Joidenkin?
Mutta se tulkintahan tuli Hesarilta itseltään!
Koska valtamediat ovat modanneet verkkouutisiaan sinne tänne ja vain kursorisin selittein, median toiminta on dokumentoitunut ainoastaan osittain ja Internet Archiven Wayback Machinen ansiosta. Kaikki kunnia sille, mutta maapallon demokratioiden valvonnan sälyttäminen yhden vapaaehtoistoimijan varaan ei vaikuta kestävältä ratkaisulta.
Mistä tuli mieleen Anu Lahtisen Twitterissä kesäinen mietintä viittaamisesta verkkoversioon tai painettuun juttuun. Kyseisessä keskustelussa Teemu Rimpiläinen paljasti, että
Edellinen työnantajani Aamulehti onnistui peräti kahdesti verkkouudistusten yhteydessä kadottamaan suurimman osan nettihistoriastaan. Niin ei pitänyt käydä, joten niin tietysti kävi. Printtilehdet sentään yhä arkistoituvat, mutta sisällöt olivat tuolloin hyvin erilaisia verkossa.
Ville Grahn jatkoi samaan sarjaan
Keskisuomalaisessa oli vielä vuonna 2007 järjestelmä, joka automaattisesti tuhosi verkkosisällöt muistaakseni viikon jälkeen. Idea oli, että (printtilehden) arkistosta haluttiin myytävä tuote ja arkistoituvat verkkojutut olisivat häirinneet tätä markkinaa.
Teemaan liittyen (toivottavasti) kertauksena Marja Honkosen artikkeli Suomalainen media kohtelee arkistojaan kaltoin. Katoavatko historia ja journalistien elämäntyö?
Joka kerta kun joku nettisivu uudistuu niin melkein aina samassa yhteydessä nettisivuilta katoaa kaikki vanhat jutut. Oli kyseessä sitten uutissivusto tai vaikka urheiluseura. Joskus katoaa vain kuvat mutta tekstit jää. Joskus käy niin että tekstit kyllä tulevat uusille sivuillekin mutta julkaisupäivämääriksi pyörähtääkin uusien sivujen julkaisupäivä.
VastaaPoistaVaikka sivustojen tekstit siirtyvätkin myös uudistetulle nettisivuille kuvien ja tekstien kärsimättä niin jostain syystä joka kerta on uudistavat myös URL-osoiterakenteet jolloin vanhat linkit lakkaavat toimimasta. Media-alalle pitäisikin luoda jonkinlainen standardi URL-osoitteiden rakenteille jotta uutissivustot käyttäisivät aina samanlaista URL-osoiterakennetta, esimerkiksi "uutissivu.fi/uutiset/2022/09/02/paaministeri-bailasi-taas" ja tuota samaa URL-osoiterakennetta käytettäisiin vaikka ulkoasut ja teemat vaihtuisivat ajan myötä. Internetin keksijänä pidetty Tim Berners-Lee totesi jo vuosikymmeniä sitten että "hyvä osoite ei muutu".
Koska nykyisin kaikki sivustot käyttävät vähän mitä sattuu ja jatkuvasti uudistettuja URL-osoiterakenteita niin tämä tulee tuottamaan tulevaisuudessa haasteita kun arkistoituja sivuja pengotaan Wayback Machinesta tai Kansalliskirjaston Verkkoarkistosta. Jos kaikki sivustot käyttäisivät ehdottamanilaisia päivien mukaisia rakenteita niin uutisia pystyisi etsimään edes julkaisupäivämäärien mukaan ja samalla pystyisi helpommin löytämään miltä sama uutinen näytti alkuperäisenä.
Nämä verkkosivujen uudistukset aiheuttavat myös pieniä anakronismeja. Tuossa tovi sitten televisiossa esitettiin uutta dokumenttia joka käsitteli noin 15 vuotta vanhaa asiaa. Dokumentissa näytettiin kuvakaappausta 15 vuotta vanhasta uutisesta ja kuvakaappauksessa oli kyseisen uutissivun nykyinen ulkoasu.
Media-alalle pitäisi luoda joku yleinen standardi tai edes ohjeistus oikeaoppisten URL-osoitteiden käyttöön. Koska nykyisin graafikot pääosin suunnittelevat nettisivuja niin he eivät paljoa arkistoinnista ole kiinnostuneita.