Tämä matkakertomus olisi pitänyt oikeastaan tulla jo aikoja ennen julkisuuteen, vaan kun olen kesän kiireiltä ja hommilta ollut estetty kirjoittamasta, niin se nyt vasta ilmestyy, luottaen sananlaskuun: "parempi hiljanki kuin ei koskaan."
Viime toukokuun lopulla tuli vissiksi, että pitää matkustaakseni Turkuun. Sitä ennen oli tässä Ylivieskassa kuntakokous, jossa muun muassa esiteltiin, josko kunta tahtoisi jollakulla pienellä rahasummalla palkita jotain henkilöä kunnan puolesta käymään yleisessä Suomen teollisuusnäyttelyssä Helsingissä. Asia sai huonon lopun, sillä kokous ei suostunut korvaamaan vähääkään niin "turhanpäiväistä matkaa," josta ei olisi muka mitään hyötyä. Mutta kansallishenki on kunnassammeki nykyaikoina paljon virkistynyt, vaikka se vielä vähemmistönä taistelee pimeyttä vastaan. — Ne yksityiset, jotka ovat siltä hengeltä elähytetyt, löivät tuumansa tukkuun, ja keräsivät keskenänsä jonkumoisen rahasumman palkkioksi näyttelyssä käviälle, ja määräisivät minun Turusta siellä käymään sillä ehdolla, että kirjoittaisin matkakertomuksen johonki sanomalehteen, joka nyt hiljanki tulee täytetyksi.
Kun seurakuntakokous loppui, lähti Paavo Niskakoski omalla kustannuksellansa (sillä kunta ei ollut hänelle mitään matkarahaa antanut) minun kanssani Helsinkiin näyttelyä katsastamaan, johon menimme rautatiejunassa; ei siis joutunut paljo matkahavannoita tekemään; olihan rautatien pysähdyspaikat kumminki kaikki komeasti raketut, useinki paljo komeammasti kuin niiden paikkakuntain kirkot. Usean kanssa tulin puhuneeksi Pohjanmaan rautatien suunnasta, niidenki kanssa, jotka paljonki ovat asiassa kiistelleet, maamme yhteisen hyvän nimellä, ja harmikseni usein havaitsin että "oma suu on likempänä kuin kontin suu."
Eihän siinä ollut kuin yks, kaks, niin olimmeki jo Helsingissä. Jo ensi otiosista huomasin olevani Suomen pääkaupungissa; niin paljo uljaammasti on Helsinki rakennettu muiden maamme kaupunkien suhteen. Huomenna oli pyhä; menin siis Nikolain kirkkoon, joka olisi valoisampi, jollei akkunain ahtaus sitä paljon himmentäisi. Heti oudompiki kumminkin huomaa, että Nikolain kirkko on rakennettu pääkaupungin kirkoksi, vaan sen bysantsolainen rakennustapa ei miellyttänyt niin paljo, kun silmäni olivat tottuneet göthiläis-tapaan rakennettuun Turun tuomiokirkkoon.
Jälkeen puolenpäivän samana pyhänä yritimme näyttelöön, vaan se ei ollutkaan auki, vaikka se oli eilen juhlallisesti avattu; siellä vielä silloin järjestettiin näyttelyä; sentähden oli se suljettu; täytyi siis odottaa huomista. Heti kun tuli ne tiimat huomenna, jolloin päästiin näyttelöön, olimme meki pyrkimässä sisälle. Näyttelön edessä tapasimme erään kartanon hoitajan Perniöstä, J. C. Koskisen, jonka kanssa kohta tulimme hyviksi tutuiksi; hän seurusteli meitä ne molemmat päivät, jotka näyttelössä olimme. Ei nyt sisäänpääsyä kielletty, kun vaan maksoi sen päiväsen pääsymaksun eli 4 markkaa. En aivokaan ruveta näyttely-esineiden arvosteliaksi, sillä se olisi nyt hiljaista; sanon vaan, että se maksoi vaivaa katsella. Se vaan oli havaittava, että maamme tehdasliike siellä oli ottanut etu-sijan, niinkuin pitiki, sillä mitä olisi näyttely ollut ilman siitä. Heti sisälle tultua näkyi, että suomalaisuus oli huonosti edustettu. Esineissä oli isoimmaksi osaksi ruotsalaiset osoitteet, joista umpisuomalainen ei saanut mitään selvää. Kumminki oli heikompiin esineisiin kirjoitettu muka suomeksi: "esineitä ei saa kajota."
"Mitä hiittoja, luulevatko nuo meitä varkaiksi?" sanoin minä äkkiä ja osoitin sormellani tuohon mokomaan varoitukseen; mutta lähellä sattui olemaan eräs herra, (lieneekö ollut näyttelön palvelia), joka huonolla kielellä selvitti, että ei se ole kielto varastamasta, vaan kielto, ettei niihiin saa koskea. "Siinä tapauksessa olisitte saaneeet käydä neuvottelemassa parempain suomalaisten kanssa," sanoin hänelle. Kun katselimme talonpoikaistupia ja ihmettelimme niiden onnistumista, tuli eräs näyttelön palvelia ja puhui meille ruotsia, jota me emme ymmärtäneet, ja kun näimme että hänellä oli harras halu puhua, täytyi hakea tulkki. Häneltä saimme tietää, että hän kysyi, jos olemme niihin tytyväiset. Tuo se oli Suomen yleisessä näyttelössä!!
Näyttelön läpi käytyämme hätäpikaa, nousimme sille parvelle, jossa taide-teokset olivat. Siellä unohduin niin hartaasti tähystelemään kuvamaalauksia, että toverini jo kävivät kaksi kertaa minua hakemassa, mutta minä olin niinkuin henkien maailmassa, enkä malttanut lähtiä. Minä en ole mikään taideteosten arvostelija, vaan tein sitä alusta laillani kumminki. Ensimmäinen oli, joka minua ihmetytti: Lilly Forstenin maisema, metsineen, vuorineen, järvineen ja karjoineen; samoin A. Beckerin "korttipöytä ja talonpojan tupa;" Munsterhjelmin "niityllä oliat" ja "kuutamo merellä;" Oskar Kleinehen "meri;" Ahlstedt'in "talvi, mäkineen." Viimein näin mahdottomaksi kaikkia panna muistooni, vaikka mielestäni oli paljo muitaki hyviä maalauksia. Sen verran näyttelästä.
Helsingin kaupunkilaiset näyttivät olevan hyvin pönäkkää kansaa ja minä aina pelkäsin, että he tietävät itsekki, olevansa Helsinkiläisiä. Oisiko tuo tullut siitäki, kun ei kuullut monta suomen sanaakaan, ja kun ei siellä tavannut tuttuja ihmisiä, vai mistä tuo lienee tullut; summa vaan oli, että ikävä minulle alkoi tulla kun vielä onnettomuudeksi ei ollut suomalaista näytelmääkään niinä päivinä, Ida Basilierin sairauden tähden. (Oulun Wiikko-Sanomia 2.12.1876)
Pietari Päivärinnan valokuva 1870-luvulta. Museovirasto CC BY 4.0
Tuomiokirkon valokuva 1860-luvulta Eugen Hoffers. HKM CC BY 4.0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti