Kirjallisuuden myyntiä 1920-luvun junassa

Myyjiä 1931
Suomen rautatiemuseo
CC BY-NC-SA 4.0

Nykyajan junassa, linja-autossa tai lentokoneessa osa äänimaailmaa on ärsyttävästi toistuvat kuulutukset. Keskustelua ja erityisesti puheluita katsotaan pahalla, puhumattakaan idiooteista, jotka eivät käytä kuulokkeita pelatessaan tai kuunnellessaan mediasisältöä. Toivottavasti tämä todellisuus tallentuu jonnekin.

Tiituksen eli Ilmari Kivisen vuonna 1923 ilmestynyt kirja Herra Kenonen matkoilla. Eräitä hänen elämyksiään maaseuduilla ja kaupunkipaikoissakin Kertonut yhteiskoululainen Napoleon Bonaparte Kenonen  on tallentanut matkustuskulttuuria, jota ei enää ole tai jota en itse ainakaan ole kokenut. Tähän kuuluu kaksi erilaista kirjallisuuden myyjää.

Ensimmäinen

Olimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen, herrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli kuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli oikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä arvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.

Huomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja suuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani sekä menetellä olosuhteiden mukaan.

Kolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja kysyi: 

— Onko nuori ystäväni pelastettu? 

— En, herra, vastasin minä nöyrästi.

Toinen 

Mutta kun Rautatiekirjakaupan myyjäpoika tuli meidän vaunuumme ja kimakalla äänellä aloitti luettelon kaikista niistä kirjoista ja sanomalehdistä, joita hänellä oli käteismaksulla myytävänä matkustavalle tiedonjanoiselle yleisölle, sain taas pienen aatteentyngän, ja minusta tuntui voiteen haaskaukselta olla sitä käyttämättä.  

 

Se oli hyvin pitkä, se pojan luettelo ja antoi hämmästyttävän kuvan nykyisen kirjapainoteollisuuden tuotantokykyisyydestä, samalla kun se antoi yhtä hämmästyttävän kuvan Rautatiekirjakaupan poikien tavattoman pitkälle kehittyneestä muistista.  

 

Kun poika oli pysähtynyt täyttääkseen tyhjentyneet keuhkonsa jälleen ilmalla, kerroin minä hänelle, että toisen luokan vaunussa on sellainen ja sellainen huonokuuloinen herrasmies, joka on rikas kuin Kansallispankki ja sitäpaitsi suuri kirjallisuuden ystävä. Poika lähti kiireesti etsimään isäukkoa, ja minä hiivin perässä katsellakseni ovenraosta, kuinka hän suoriutuisi tehtävästään. 

 

Kirjakauppapoika löysi isän vaikeuksitta ja alkoi kiljua hänelle epistolaansa korvia särkevällä äänellä. Minä näin isäukon huitovan käsiään, ikäänkuin olisi hän tahtonut karkoittaa näkymättömiä paarmoja naamaltaan, mutta kun ei siitä ollut apua, avasi isä suunsa koko laajuudessaan ja käski pojan mennä hiiteen. Poika ei kuitenkaan mennyt hiiteen, vaan paukutti katkismustaan minkä ennätti, jolloin isä kääntyi ympärillä istuvien puoleen ja kysyi, olisiko luvallista tarttua pojan niskaan ja heittää hänet ulos ikkunasta. Eräs rauhallisen näköinen herrasmies arveli, ettei se ole lain mukaista, johon isä vastasi, että meidän lainsäädäntömme on vanhentuneella kannalla. 

 

Sitten nousi isäukko ylös ja lähti lipettiin, mikä on hyvin harvinaista niin sankarilliselta henkilöltä kuin isä on. Nähdessäni isän kiiruhtavan sille ovelle päin, jonka raosta minä kurkistelin, juoksin minä kiireesti takaisin vaunuuni ja aloin katsella ulos ikkunasta.

 

Isä tuli viereeni istumaan ja sanoi, että toisessa luokassa on piru merrassa ja että sielunvihollinen on ilmestynyt sinne Rautatiekirjakaupan pojan haamussa. Sitten isä sanoi, ettei hän ymmärrä millä oikeudella alaikäiset henkilöt saavat saarnata rautateillä. Minä arvelin, että Rautatiekirjakauppa kukaties on hankkinut Valtioneuvostosta saarnaluvan pojilleen, mihin isä vastasi sen olevan ilmeisen väärinkäsityksen minun taholtani, koska saarnalupia ei anna valtioneuvosto, vaan tuomiokapituli. Sitten kertoi isä turhaan yrittäneensä keskeyttää pojan puhetulvaa, jolloin minä selitin, että nämä pojat ovat erityisissä laitoksissa harjoitetut jonkinlaisiksi automaateiksi, joiden suorastaan täytyy laskea rallinsa loppuun asti, jos ovat sen kerran alkaneet, muuten ne voivat räjähtää. Siihen sanoi isä äreästi, että antaisi sitten räjähtää, ja lisäsi, että on arveluttavaa kehittää inhimillisiä kykyjä niin pitkälle. Minä sanoin, että on olemassa keino, millä saa automaatin pysähtymään, nimittäin se, että ostaa siltä kirjan, ja huomasin, että isä pisti tämän tiedon hampaankoloonsa vastaista tarvetta varten. 

 

Sitten kertoi isä, joka tilapäisesti oli erittäin suopealla tuulella minua kohtaan, kuulleensa kerran junamyyjän Mäntyharjun asemalla huutavan: 

 

— Oeskoon tiällä lukutaetosta väkkee, kun oes näes värskiä lehtiä? 

 

Isä sanoi sellaisen kysymyksen olevan kuin kuivan lehmänrieskan vasten lukutaitoisen Suomen kansan pläsiä, johon minä huomautin, että se on kukaties leikkiä. Isä sanoi, että kyllä hän sen ymmärtää minun neuvomattanikin, mutta että junamyyjät ovat omituisia, hämäräpohjaisia luonnontuotteita, joista on työläs saada selvää, mikä niissä on totta ja mikä leikkiä.

P. S. Elkan Aikakoneessa esitettiin Rautakirja Oy:n lehdestä ”Rautatiekirjakaupan pojat” vuodelta 1925 visio "Lentokonemyyjämme vuonna 1980".