Miksi Ruotsin kuninkaat eivät olleet "Suomen kuninkaita"?

Kun tutkimuskysymys herättää kansallisia tunteita, voi olla ihan hyvä, että sitä käsittelee identiteetiltään ulkopuolinen. Toisaalta tyhjästä aloittaneelta tutkijalta menee helpommin ohi aiemmin ajateltua, varsinkin jos hän ei hallitse kaikkia tutkimusalueen kieliä.

Tällaisin kaksijakoisin tuntein lähestyin Caroline Wilhelmssonin artikkelia ‘King of Sweden, the Götar and the Wends’... What about the Finns?: Investigating Finland’s absence from Swedish royal titulature in medieval and Early Modern Sweden (pdf), joka siis käsittelee Ruotsin keskiajan kuninkaiden esittelyrimpssuja ja Suomen näkymättömyyttä niissä. Artikkelia esittelevässä blogitekstissä Wilhelmsson selittää olevansa Ruotsiin keskittyvä keskiajantutkija Aberdeenin yliopistossa. Loppuvaiheessa oleva väitöskirjansa  käsittelee kansallista identiteettiä Ruotsissa. (Tätä minäkin tarjosin kesällä 2019 väikkärin aiheeksi ja sain kuulla sen olevan perin kulunut.) Artikkelissa hän on syventänyt väitöskirjan yhden luvun aihetta. 

Eroa pohjoismaisen tutkimuksen retoriikkaan on ainakin blogitekstissä, jossa Suomesta käytetään reippasti sanaa colony. Itse artikkelista sitä ei löydy, eikä siitä hypännyt silmilleni muuta ilmeisen epäkorrektia kuin Hälsinglandin yhdistäminen Helsinkiin ja saagojen yhteydessä puuttunut Sirpa Aallon väitöskirja. Hieman ihmettelin myös esitystä keskiajan ruotsalaissiirtolaisten merkittävästä määrästä, mutta kaikkihan on suhteellista. Onnekseni asiasta enemmän ymmärtävä historiantutkija, jolle linkin lähetin, innostui artikkelin lukemaan ja antoi minulle laatuarvionsa. Piti pohdintaa "ihan hyvänä", joten uskallan/viitsin sen tähän  lyhentää.

Maunu maanlakinsa
kansilehdellä
Wikimedia

Wilhelmsson selittää, että kuninkaan titulatuuri ei ole (tietenkään) sattumanvarainen vaan poliittinen viesti, joka joko vastaa todellisuutta tai sitä, minkä toivottaisiin olevan totta. Yksi euroopanlaajuinen muutos oli se, että kuninkaat alkoivat (nimellisesti) hallita maita eivätkä kansoja. Ensimmäinen "Ruotsin" eikä sveealaisten ja gööttien kuningas oli Maunu Eerikinpoika, jonka kaudella maalle tehtiin myös yhteinen laki.

Wilhelmsson käy huolellisesti läpi vuosisatojen muutosta, jonka vakio on se, että Suomea tai suomalaisia ei mainita. Myöhäisenä poikkeuksena juuri "tutuksi" tullut Kaarle IX, joka kruunajaisissaan 1607 oli 'Sveriges, Götes, Venders, Finnars, Karelers, Lappars i Norrlanden, de Kajaners, och Esters i Livland, etc.Konung’. 

Wilhelmsson esittää asiantilalle muutamia selitysmahdollisuuksia.

1a. Suomi oli niin periferinen, ettei se ollut kuninkaan suoran hallinnan ja tittelissä mainitsemisen arvoinen.(s. 54-57) Tässä kohtaa olisi kyllä voinut verrata Norrlantiin ja Lappiin, jotka eivät myöskään kuuluneet "alkuperäiseen" Ruotsiin ja pulpahtavat esiin 1607. Mutta jotenkin ja jostain syystä nykyajasta katsoen nämä Suomea helpommin uppoavat "Ruotsiin".

1b. Suomen hallinta keskiajalla oli paavin Pohjolan kristyille vierittämä vastuu ja alueen hallinta aidosti erillinen varhaisimmat vuosisadat. (s. 68-69) Ajatus vastentahtoisuudesta ja epäaktiivisuudesta tai ei-omaehtoisuudesta on mielenkiintoinen vastapaino ristiretkien innokkaan valloituksen historiakuvalle, mutta en ota kantaa uskottavuuteen.

2. Suomalaisia oli (Suomessa) niin vähän, että he upposivat enemmistöön eli ruotsalaisiin, jotka ottivat vastuun hallinnosta ja näkyivät näin paremmin kuninkaalle. (s. 61-62)

3. Suomalaisiin suhtauduttiin kielteisesti eli assosiaatiota yhteydestä ei haluttu esittää. (s. 62-64) 

4. Vaasa-kuninkaiden käyttämä "Vendien kuningas" viittasi suomalaisiin. (s. 64-68) Vendien epämääräinen määrittely oli artikkelin merkittävin uusi anti minulle. Olen (suoraan ja rehellisesti sanoen) yhdistänyt termin epämääräisesti vendel-aikaan enkä ole koskaan ajatellut enempää. Minut olisi siis voinut helposti vakuuttaa tämän vaihtoehdon kannattajaksi, mutta konsultoimani historiantutkija ei selitystä niellyt, eikä Wilhelmssonkaan sitä aivan täysillä ehdota.

Wilhelmsson lopettaa summeerauksella, että mainitsemattomuus keskiajalla voi arvostuksen puutteen sijaan kertoa Suomen autonomiasta. Historiantutkijatuttavani ei jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisenä pidä, vaikka se tietenkin tiettyä kansallista ajattelua miellyttäisi.