lauantai 30. lokakuuta 2021

Kummitustarinoita Raudusta

Hahlin tuntema Raudun kirkko
Wikimedia
Jalmari Hahl syntyi Raudun kirkkoherran pojaksi 13.6.1869. Vuosikymmeniä myöhemmin, lehteä Joulutunnelma 1916 varten, hän muisteli.

Harva ihminen voinee kieltää, että yliluonnollinen maailma peikkoineen, mörköineen, aaveineen ja kummituksineen lapsuusiällä voimakkaasti on pitänyt hänen mielikuvitustaan lumoissaan. Eikä tämä lumousvalta varttuneeseenkaan ikään nähden kokonaan ole menettänyt tehoisuuttaan.
 
Lapsuudenkodissani kukoistivat nuo yliluonnollisen maailman salaperäiset kukat ylen rehevinä. Uskollinen vanha palvelijatar, Helka, oli mestari kertomaan kummitusjuttuja. Hänellä oli dramaattisen jännittävä kertomistapa, ja hänen juttunsa nostivat usein kylmät väreet selkään. Hämärähetket, jotka monasti pitkittyivät sysimustaan iltapimeään, olivat luonnollisesti kiitollisimmat vuorokauden ajat näitä aavemaailmalle pyhitettyjä tilaisuuksia varten. Kerron muistista pari Helan kummitusjuttua.
 
Pappilan pihan laidassa oli vanha hautuumaa, johon ei enää vuosikymmeniin oltu vainajia haudattu. Kun uutta tallia rakennettiin, ulottui osa sen kivijalkaa tämän hautuumaan alueelle. Kivijalan rakentaja oli muuan tuima pohjalainen, nimeltä Topias Kuikka, joka työn lomassa juopotteli ja varsinkin viinapäissään oli niin raju, että muut ihmiset häntä pelkäsivät ja karttoivat.
 
Kun tämä mies eräänä päivänä vanhan hautuumaan liepeellä lapiollaan kaivoi kuoppaa kivijalkaa varten, tuli mullasta esiin miehen käsivarsi. Se oli mustunut, mutta luultavasti siinä paikassa olevan multalaadun vaikutuksesta verrattain hyvin säilynyt. Topias Kuikan työtoveri huomasi, miten omituisen vaikutuksen tämä tapaus häneen teki. Topias tuijotti kauan tuohon synkkään löytöönsä ja kaivoi sitten kauemmaksi hautuumaalle syvän kuopan, johon kätki sen ja peitti huolellisesti mullalla. Sama työtoveri pani merkille, että Topias senjälkeen kävi vakavaksi, ei laulanut rivoja lauluja, eikä ottanut kulauksia viinapullostaan. Joka lapiollista multaa luodessaan hän levottomana katsoi syvenevään kuoppaan, peläten uusien kamalien löytöjen pöyhöävän esiin.
 
Illallinen ei maistunut Topiaalle, ja tavallista aikaisemmin hän kiipesi vanhan tallin luhtiin makuulle. Mutta hän ei saanut unta. Puoliyön aikaan niin hän arveli hän vaipui jonkunmoiseen horrostilaan, mutta selvästi hän kuuli koiran haukunnan naapurikylästä ja hevosten kavioiden kopinan alhaalta tallista.
 
Silloin aukeni äkkiä luhdin seinäluukku, ja sisään tulvi jäätävän kylmä, kuulakan kirkas sumupilvi, jonka keskellä seisoi synkän näköinen, toiskätinen mies. Hänen ruumiistaan näki, että hän kauan oli maannut haudassa. Mutta toinen kuve oli yhtenä hehkuvana hiiloksena. Hän oli melkein läpikuultava, mutta silti tallinluhdin oljet kahisivat kun hän lähestyi Topiasta, ja uhaten ainoalla kädellään virkkoi äänellä, joka kaikui kamalana ja onttona kuin olisi se lähtenyt syvältä maan alta: «olet häirinnyt lepoani haudassa, jonne minun joskus sallitaan siirtyä vilvoittelemaan helvetin tulesta. Vasta toinen kupeeni on ehtinyt jäähtyä. Jollet jätä minua rauhaan, tulen ensi yönä sinua noutamaan».
 
Näin sanottuaan vainaja katosi pilvineen, ja tallinluhdin luukku paukahti ilmanvedosta kiinni. 
 
Topias Kuikka makasi siinä kuin kivettyneenä sen aamuyön, voimatta silmiään ummistaa, mutta liioin voimatta paikaltaan liikkua. Kun isäntärenki aamulla tuli häntä herättämään, hän ilmoitti luopuvansa rakennustyöstä. Toinnuttuaan hän kertoi kamalan yöllisen seikkailunsa, pyysi kirkkoherralta sisällä olevan palkkansa, otti reppunsa ja työaseensa ja poistui joutuin talosta.
 
 
Seudun lukkari kulki kerran iltahämärässä kirkkomäellä pitäjän jyvä-aitan ohi. Aidan ovi oli raollaan, ja sen edessä seisoi mies, joka ponnisti kaikki voimansa saadakseen selkäänsä ison ruissäkin. Lukkari, jonka sydän oli herkkätunteinen lähimäisen kärsimyksille, riensi miehen luo ja auttoi häntä saamaan säkin selkäänsä, minkä jälkeen mies säkkineen päivineen joutuisasti, joskin pahasti kompuroiden, poistui ja katosi metsään.
 
Sittemmin tuli ilmi, että tuo mies olikin varas, joka oli murtautunut sisälle pitäjän aittaan, ja eräs ohikulkenut henkilö todisti, että lukkari oli ollut varasta auttamassa. Lukkari parka haastettiin siitä oikeuteen, ja vaikka hänen omatuntonsa olikin puhdas, tämä häpeä saattoi hänet vuoteen omaksi, ja ennen pitkää tuo jo ennestään kivulloinen mies kuoli. Hänen ruumiinsa ei saanut täyttä siunausta, mutta mikäs oli tästä kaikesta seuraus?
 
Kauhukseen kuulivat ohikulkijat iltaisin lukkarin veisua hautuumaalta. Kaikki, jotka olivat kuulleet hänen sointuvan voimakkaan äänensä kirkossa, tunsivat nyt tämän äänen vallan samaksi. Se kaikui nyt vaan hiukan heikommalta ja valittavammalta. Sanatkin saattoi selvästi eroittaa, yksi virsistä alkoi sanoilla: «Mä mato ja matkamies . . .»
 
Helka kertoi tunteneensa vanhan ruoti-eukon, joka kiven kovaan väitti monena iltana kuulleensa lukkarin veisuun kirkkomaalta. Hän oli ollut kaikkein rohkeimpia ja oli mennyt sangen lähelle lukkarin hautaa, ja sieltä turpeen alta se ääni todella oli kuulunut.
 
Asia kerrottiin viimein kirkkoherralle, joka meni hautausmaalle, kuuli omin korvin lukkarin laulun haudasta, jonka sitten lukemalla useita raamatunlauseita vihki rauhaan.
 
Senjälkeen lakkasi lukkari laulamasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti