Muistoja tieltä Raumalta Turkuun

Kalle Kuuselan valokuva
Lusto, CC BY 4.0

Tunnetun (tunnetuimman?) raumalaisen Hj. Nortamon yleiskielellä kirjoittama muistelma Pitkästä aikaa vanhalla tutulla koulutiellä julkaistiin MLL:n julkaisussa Uutta kylvöä 1926. Nortamo oli käynyt koulua Turussa 1870-luvulla. Linja-autossa 1920-luvulla matka sujui kolmessa tunnissa kun "enne mailmas" matkaan oli lähdetty aamuviideltä ja ellei vaihtohevosia joutunut odottamaan päästiin perillä illlalla seitsemän-kahdeksan aikaan. Muutakin oli matkassa muuttunut:

...kun Laitilan rajoille päästiin, niin tarjoutui Rantapereen vaarille niin yllättävä näkemys, että hän tykkänään unohti Tasalan Wilkun seikkailut. Hän katseli ja katseli oikealle puolen tietä, hieroi silmiään eikä pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Mutta kun päästiin Valvon kylän kohdalle ja ennen niin kauniista Walkojärvestä ei näkynyt muuta kuin suuria kaislaryhraiä hyvin tiheässä ja hiukan välkkyvää vettä niiden välissä, niin huudahti vaari: »Pahusikost Walkojärven domseks muuttann o?»

Onneksi olin sanomalehdistä lukenut, että Walkojärvi kuivataan ja voin siis antaa vaarille tyydyttävän selvityksen vastaukseksi hänen kysymykseensä.

- No, oi nyk klookku sendä! Vai kuivava hes se järve! Pahus soikko! Mutt sillaill nämä laitlalaises saava maat vähä jumalattomasi.

[...] Kun sitten lähdettiin Laitilasta eteenpäin, jatkoi vaari tuppisuuna järvenkuivaushankkeensa miettimistä ja minä sain rauhassa tehdä huomioitani. Kylläpä oli asutus vallannut alaa entisaikoihin verraten ja paljon olivat vanhat asumukset muuttuneet. Laajennetut ja korjatut olivat ja sieviksi maalatut. Mutta tuolla oikealla kädellä seisoo mäen töyräällä ihan muuttumattomana se talo, jossa oli majatalo koko kouluaikani. Sitä ei ole korjattu eikä maalattu. Siinä on kaikki vanhallaan. Kaiken uudistuksen keskellä se seisoo kuin muistomerkki menneiltä päiviltä uhmaten ajan kuluttavaa ja muuttavaa voimaa. Mieleni tekisi pistäytyä katsomaan, eikö siellä huoneissakin vielä ole samat seinäpaperit ja vanhat pöydät ja tuolit vanhoilla paikoillaan. Mutta auto kiitää ohi tutun talon, johon niin monta kertaa minä ja minun aikaisen! koulupojat ovat poikenneet lämmittelemään ja jäseniänsä venyttämään hevosta reen tahi rattaiden eteen vaihdettaessa.

[...] Edessäni on nyt, jos ei maailma ole vallan paljon muuttunut, pitkä matka kangasta, kangasta, jonka pitäisi katketa vain hetkeksi Mynämäen ja Maskun kirkon seutuvilla ja päättyä vasta Raision kirkon ohi kuljettua. 

Ja onhan metsä ainakin Laitilan ja Nästin välillä jotenkuten puoliaan pitänyt, vaikkakin asutus paikka paikoin on tehnyt huomattavia aukkoja siihen. Nästin majatalo on tuolla mäellä yhtä yksinäisenä kuin ennenkin. Ei ole monta uutta naapuria ilmestynyt. Kangasta, hyvää metsää kantavaa kangasmaata jatkuu yhä. Auton ehdittyä jonkun matkaa Nästistä alan etsiä oikealta puolelta tietä sitä ristiä, joka eräänä syksynä oli uusi nähtävyys koulukaupunkiin matkustaessani ja merkitsi sitä, että susi siinä paikassa äskettäin oli tappanut ja osaksi syönyt erään kangasta kulkevan lapsen. Tuossahan se paikka oli, mutta risti on kukaties aikoja sitten hävinnyt. Ja vähän matkaa eteenpäin samalla puolella tietä odotin näkeväni samanlaisen ja samoihin aikoihin samanlaisen järkyttävän tapahtuman / muistoksi pystytetyn ristin. Mutta hävinnyt on sekin. Sen sijaan on tämän paikan läheisyyteen ilmestynyt muutamia asumuksia ja tiheäksi kasvanut metsä estää näkemästä ne etäämmällä tiestä olevat asumukset, joista suden viemät lapset olivat kotoisin. Vai ovatko nämä asumukset ehkä hävinneet.

Uusia asuntoja on ilmestynyt sen pienen joen varrellekin, joka katkaisee maantien Nästin ja Mynämäen välillä. Mutta sitten on taasen metsäistä taivalta melkein katkeamatta, kunnes yhtäkkiä edessämme on Mynämäen kirkko ja asutus sen ympärillä. Ja jos Laitilan kirkon seutu näytti vaurastuneemmalta nuoruuteniaikuisiin oloihin verrattuna, niin oli Mynämäki edistynyt vielä enemmän. Komeita, siistiä rakennuksia oli suurissa ryhmissä ja ryhmiä paljon tiheämmässä kuin ennen muinoin. Ja kun sitten tultiin Nousiaisten seuduille, niin en ollut silmiäni uskoa. Erämaan vaikutuksen oli se seutu nuoruudessani tehnyt. Nyt se oli tiheään asuttua, hyvin viljeltyä paikkakuntaa, jota hämmästyksellä katselin.

[...] Auto vain mennä viiletti eteenpäin meidän näin pakinoidessamme ja pian oli Maskunkin kirkko sivuutettu. Hetken matkaa tältä kirkolta, siinä, missä taasen alkaa metsäinen taival, havaitsimme vasemmalla puolella tästä miltei vastapäätä Kankaisten kartanoon poikkeavan tien suuta harmaasta kivestä hakatun muistomerkin. Kyselimme kanssamatkustajiltamme, minkä tapahtuman muistoksi se oli pystytetty ja saimme kuulla, että siinä paikassa oli kapinan aikana Kankaisten herra murhattu.

Siinä se on matkaraiehelle muistuttamassa niitä raakoja ja järjettömiä tekoja, joihin kelvottomat, edesvastuuntunnetta vailla olevat kansanjohtajat olivat laumansa johtaneet.

Pian oli Maskun ja Raision välinen metsätie katkaistu ja nyt olimme jo Turun kynnyksillä. Äskettäin nähdyn muistomerkin alakuloiset mietteet mielessämme totesimme vaiti ollen ja vain päätä toisillemme nyökäten että sen kallion kyljessä vasemmalla puolella tietä, mihin aikoja sitten muuan pahantekijä oli sortunut takaa-ajajansa luodin lävistämänä, vielä olivat vainajan kiveen hakatut alkukirjaimet näkyvissä olivatpa äskettäin verestetytkin.