perjantai 14. toukokuuta 2021

Matkan tekoa ennen höyryä


J.A. Bergmanin matkamuistelma julkaistiin kokoelmassa Kertomuksia (1889).
Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle, tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta, ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui. 
Etelä-Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania. Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna. 
"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"
"Mistä matkustavainen on?"
"Pohjoisesta päin", ma vastasin.
"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan liikutettu.
"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."
"On kaiketi teillä joku nimi?"
"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen aisoihin."
"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta."
"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä löytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma."
"Ne ovat laitumella", isäntä virkkoi ivallisesti.
"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa hallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan päiväkirjaan."
Isäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja sanoi: "meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää." 
Mitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä tahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö hän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.
"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta", hän sanoi. Minä pyysin häntä lähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.
"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen joutanee", kyytimies virkkoi. 
Lähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään, tietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko pitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti. 
Nyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti kyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua jörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.
"Ah", minä ajattelin, "jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii, niin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta — mutta kyllä, minä, kahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen silmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä myös kerron tämän traagillisen tapauksen." 
Kun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni, menin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi. Odotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä sielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin. "Onko sitä sitte tilattu", muuan kysäsi. — "Pitäishän arvata kun matkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa eteenpäin", virkoin hiukan malttamattomasta. 
"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee", lisäsi nyt muuan.
"Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on."
"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti kertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!" —
Hämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: "kuka sen tietää, onko tuo kisälli, vaan." Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan olkihattu päässä. 
Muuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi vierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.
Hevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen ajopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua vihasta ja häpeästä.
"Tuo hevonen on minulle tuleva!" minä karjasin.
"Tämä vaimonpuoli on serkkuni", kyytimies vastasi, "ja minä tahdon kyytitä häntä."
"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?" minä kiljasin.
"Se on kestikievarin asia", kyytimies vastasi kopeasti. "Vaimonpuoli kiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään — ja se meni." 
Minä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen maanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi pitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): "minä tahdon puhutella isäntää." 
"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa", sanoi muuan, katsoen minuun vähän sääliväisesti.
"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin", minä sanoin ja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.
Nyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat lähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä hävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.
Vaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi hovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.
"Mihinkä matka?" kysyi entinen tuttavani.
"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen väliin."
Minä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen minulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.
"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!" hän sanoi, "ja tämä herra tulee vaunuihin." 
Sanottu ja tehty. "Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!" minä mutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on mailmassa. — Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli ollut vikaa tässä rettelössä. — Ystävällisen tuttavani seurassa haihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni Tampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.

Alex Federleyn piirros Fyrenistä 24/1899 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti