keskiviikko 19. elokuuta 2020

Kävellen ja purilain

Turistföreningens i Finland årsbok 1894 sisältää J. R. Aspelinin ilmeisesti pääosin suullisesta muistitiedosta kokoaman artikkelin Matkoista Suomessa ennen aikaan. Siinä kävelymatkoista:
Vielä kirkkoherra Tuderuksen aikana tämän vuosisadan alussa sai Laukaan Peuran talon isäntä, kun läksi asioitaan Vaasaan maaherran luo, jalkaisin astua pilkotettuja teitä, suuria korpia, soita ja jänkäitä, 30 peninkulmaa eestakaisin.
Esimerkkinä, kuinka matka ainakin tarinan mukaan kuluu jalkasin astuessa vielä nykyaikanakin mainittakoon eräs vanhanpuolinen kirjeenkantaja, joka 1875 joutui Koitsanlahdesta Viipuriin, 11 peninkulmaa, 13 tunnissa, tosin omia oikoteitä käyttämällä, ja Karvon Aappo, joka ansaitaksensa tuopin viinaa, Juhannuksen aikana kello 6 aamulla lähti Hämeenkyrön Vesajärven kulmalta Tampereelle, johon oli 7:ttä peninkulmaa, ja toi sieltä saunan lämmityksen aikana, noin kello 6 ehtoopuolella, 3:tta leiviskää lankoja tytöille. Sellaisen astujan jalat tietysti eivät hevin helly, mutta hän tietää siihenkin keinon: panee pitkälleen maata ja asettaa jalkansa kivelle eli kannolle, jotta veri valuu jaloista takaisin, niin hetken päästä kestävät kuten ennenkin.
Ratsastamisesta:
Kesäkuussa v. 1737, kun Koskipään herra, rikas kornetti Otto Tandefelt, nai Loviisan komendantin tyttären Ottiliana Gyllenecker'in, ei ollut vielä ratsastietä parempaa Loviisan kaupungin ja Hartolan välillä. Morsian ja ylkä matkustivat kumpanenkin hevosensa selässä, samoin koko heidän hääsaattonsa ja vartijakuntansa, joksi Tandefelt oli tilannut rakuunat kaikista 24:stä rusthollistansa.
Bäckbystä Lapträskissä vielä 1760 v:n paikoilla kuljettiin ratsain Loviisaan ja leili pantiin heilumaan hevosen kummallekin kyljelle. Ne täytettiin paluumatkalle suolavedellä kaupungin rannassa, jotta saatiin suolavettä ruokaan. Valkjärvellä, jossa viime vuosisadalla samoin kelvollisten teiden puutteessa enimmiten kuljettiin ratsain, pantiin tarinan mukaan puu poikittain hevosen selkään ja siihen köytettiin vietävät tavarat; mutta siihen aikaan, arvellaan ei paljon ostoksia tehty, tultiin omilla toimeen.
Fredrik Gabriel Ålander. Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto CC BY 4.0
Purilaat:
Kun oli suurempi kuorma kuljetettava käytettiin purilaita, kaksi salkoa eli riukua, joiden keskelle köytettiin kuorma ja joiden eteen hevonen valjastettiin. Eräs kylänvanhin muisteli vielä 1868 kuinka purilailla käytiin kyydissä; matkalaukku sidotiiin purilaille ja matkustaja istahti hevosen selkään. Se oli se aika, arveli vanhus, kun virsuissa käytiin kirkossa.
Purilaita nimitettiin miten missäkin osassa maatamme: puurtoimiksi, rentsuiksi, renttuiksi, sapikkaiksi, sapiloiksi, ladoiksi, riu'uiksi, ripaiksi, paariksi. Luokkavaljaista ne laahasivat hevosen takana maassa; toinen pituus oli hevosella, toinen kuormaa varten. Paikottain, esim. Ilamantsissa, Lapträskissä ja Nastolassa, olivat riukujen tyvipäät kahdella kaplalla yhdistetyt. Nastolassakin vielä vanhat muistavat, kuinka paareilla kyydittiin. Niille sidottiin hevosen heinät, kyytimiehen eväät ja kyydittävän kapineet. Tämä itse istui hevosen seljassa omassa satulassaan. Liljendalista on tieto 1870 v:n paikoilta, että kyydittävä istui toisen, kyytimies toisen hevosen seljässä. Niinikään Lapträskissä tarinoidaan, että purilaiden aikana tarvittiin kyytiin kaksi hevosta, toinen kyydittävän istua, toinen hänen kapineitansa varten. Kyytejä ei kuitenkaan käynyt niin usein, kuin tähän aikaan, eikä hevosten rasitusta valitettu; niitä pidettiin enimmiten kotona perheen seurassa. Muisto sen ajan kyytipalkasta lienee Hevosselkin kylä Porneesin kappelissa. Puurtoimella, kerrotaan Tiurissa, vielä tämän vuosisadan alulla ajettiin asioita metsien läpi; »ruununmies» kulki ratsain reppu selässä. Silloin oli vielä sekin tie, joka käy Ukonsillasta Bäisälän kirkon ja Kynsijärven sivutse Tiuriin ja edelleen Sakkulaan niin huonoa, että lehmät kaatuivat ja siellä täällä vetelään upposivat. Useamman hevosen puutteessa joskus istuttiin tarakassa, ratsastaja kun oli laskenut toisen tarakoillensa eli taaksensa.
Kärryteiden puutteessa puriloita tietysti käytettiin milloin mihinkin tarpeesen. Ilamantsissa ja Enossa niillä kuljetettiin tiettömiä louhikoita kesäsaikana esim. puolitoista tynnyriä rukiita, suoloja, jopa haudattavia ruumiitakin. Viime vuosisadalla oli Liljendalistakin tuotu ruumiita purilailla Pernajaan ja Uudenkirkon pitäjäläisiä sanotaan »ruumiinhautaajiksi» siitä kun ruumiinarkku purilailta kerran kaatui, kansi lensi auki ja ruumis vieri ojaan. Uukuniemeltä kerrotaan, että ruumiit teiden puutteessa ripustettiin päivänpaisteesen kuivamaan, talvikelillä vietäviksi. Aika ihmisen ruumis olikin niin raskas purilailla ajaessa, että litissä valjastettiin kaksi hevosta sen eteen. Tampereen seuduilla oli ruumiita kuljetettu hevosen selässäkin. Pyhäjärven Kaaselasta kertoi v. 1849 eräs ukko kerran vieneensä 15 puutaa heiniä puurtoimilla Viipuriin, johon Kaaselasta tuli 150 virstaa. Siikajoen varsilla taasen muistellaan »riukuteitä», joita yläpuolelaiset ajoivat voita Saloisiin. Kun sieltä palasivat, niin sanotaan jo virstan matkalta kuuluneen talariplootujen kolina tyhjissä astioissa.

1 kommentti: