Ote Betty Elfvingin (1837-1923) kirjoituksesta (Uusi Aura 5./7.10.1913)
Vielä 1870-luvun alussa ja keskivaiheillakin saattoi toisinaan tavata henkilöitä, jotka eivät ainoastaan omin silmin olleet nähneet Turun paloa 1827, vaan jotka sitäpaitsi tunsivat useita entisen pääkaupungin salaisuuksista, mitkä muuten jo siihen aikaan olivat painuneet unhoon. Sitä lämpöä ja tuskaa, jolla näistä menneistä muistoista kerrottiin, on vaikea kuvata. Noille vanhoille Turun lapsille oli heidän kotikaupunkinsa pyhä ja kallis paikka. Miten monta sukupolvea olikaan vaeltanut ylös tuomiokirkon portaita Kaikkivaltiaan alttarin edessä ylentääkseen mielensä ja miten mahtavan vaikutuksen tekikään tuo vanha temppeli silloin korkeassa kauneudessaan.
Siihen aikaan olivat penkit mustasta ebenholzista ja kiilsivät kuin peili. Pilarit olivat koristetut lipuilla, vaakunakilvillä ja miekoilla, joista viimemainituista usein vielä riippui suruharso muistona manalle menneestä miekankantajasta. Kirkon seinillä riippui kallisarvoisia tauluja ja niistä muisteltiin usein erikseen muuatta suurta, useiden kyynärien korkuista maalausta, jonka luultiin lähteneen jonkun hollantilaisen mestarin kädestä. Kehys siinä oli kallisarvoinen, kullattu; itse maalaus esitti Kristusta yrttitarhassa. Hänen poskellaan näkyi kirkas kyynel, joka tuntui olevan juuri alas vierähtämäisillään. Enkeli, joka korkeudesta ojensi hänelle liljaa oli kaunis, mutta ei kuitenkaan kestänyt vertailua pääkuvion kanssa. Että tämä taulu oli todella vaikuttava selviää siitä ihailusta, jolla kaikki silminnäkijät siitä puhuvat. Se joutui sen pahempi liekkien uhriksi kaupungin palossa. Lisään tässä vain että sen paikka oli vasemmalla kuorista, vaikkei aivan kuorin lähellä. Ehkäpä niillä seuduin missä nyt on Kaarina Maununtyttären leposija.
Miltä kirkon hautaholvit näytttivät ennen paloa siitä en ole kuullut kenenkään puhuvan. Ehkä niitä ei siihen aikaan käyty katsomassa. Luullaan kuitenkin että se vandalismi ja raaka välinpitämättömyys, joka myöhemmin ilmeni hautojen hoidossa oli kotoisin niiltä ajoilta, jolloin valloittaja katsoi olevansa oikeutettu ryöstämään kuolleiltakin.
Kunnia hautojen ensimäisestä korjaamisesta tulee, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, eräille venäläisille upseerin rouville siitä sotaväestä joka 1855 oli majoitettuna Turkuun. Kerrotaan että nämä muukalaiset holvissa käydessään hämmästyksellä ja mielipahalla panivat merkille sen hävityksen, joka siellä valitsi. Katariina Maununtyttären näkeminen, knn hän alastomana makasi hajonneessa arkussaan kuninkaallisten kääriliinojensa riekaleitten joukossa, oli vaikuttanut erääseen korkeaan rouvaan niin järkyttävästi ettei hän saanut unta silmiinsä. Väitettiinpä että hän luuli näkevänsä onnettoman kuningattaren haamun, joka rukoili verhoa paljaille jäsenilleen. Nämä venäläiset rouvat panivat seurapiirissään toimeen rahankeräyksen ja siten kootut varat käytettiin silkkipeitteen hankkimiseksi häpeällisesti laiminlyödylle kuningattarelle. (Myöhemmin on väitetty että muukalaiset olivat erehtyneet ruumiin suhteen ja antaneet lahjansa eräälle toiselle vähemmän korkealle, mutta vielä kuolleenakin kauniille vainajalle.) Tämä tapaus tuli tunnetuksi vain pienessä piirissä ja kysymys hautojen hoidosta sai kaikesta huolimatta levätä, kunnes tohtori N. H. Pinello 1860-luvun loppupuolella julkisesti vetoamalla yleisöön sai asiassa parannuksen aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti