sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Viikon piispa: Johannes Olavinpoika


Johannes Olavinpojan sinetin malli paljastaa, että isänsä on kuulunut maalliseen rälssiin ja Paavali Juusten tietää Johanneksen olleen syntyisin Paraisten pitäjästä. Joko kotoa tai muuten järjestyi varat peruskoulutukseen Turussa ja, vaikka nyt Uppsalan pieni yliopisto olisi ollut auki, on Johannes lähtenyt Pariisiin. Sen yliopistossa hän suoritti tutkintonsa 8.3.1485 ja 29.3.1486. Tähänkään opiskelu ei loppunut, sillä Johannneksen tiedetään olleen Pariisin yliopiston englantilais-saksalaisen kansakunnan puheenjohtaja 7.4.1487.

Lauri Suurpään tavoin ansioluettelossa on pitkähkö aukko, sillä seuraavaksi tiedetään Johanneksen päässeen Turun tuomiokapitulin kaniikiksi 18.12.1496 mennessä. Johanneksesta ei tullut tuomiorovastia vaan hänet valittiin piispaksi 3.10.1506 arkkipresbyteerin virasta, joka oli tuomiokapitulin alin. Kausi piispana jäi lyhyeksi, sillä Johannes kuoli Kuusistossa 9.6.1510.

Ajan merkittävimmän muiston kuvaa Kyösti Wilkuna seuraavasti.
Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.
Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien ruumisten äärellä.
Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan. Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä. Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia, jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla. Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelen seurassa.
Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmänvuodilla.
Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli Neitsyt Maarialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi riisuttu pyhä neitsyt Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.
* * * * *
Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia. [...]
Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta tuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta pelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.
Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes Olavi. Kansallisbiografia
Wikipedia: Johannes Olavinpoika
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Paraisten kirkosta Kyläkirjaston kuvalehti 6/1897

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti