Linkkejä juttuihin tietenkin jaettiin innolla some-piirissäni ja kommentoin yhteen jakoon reippaasti, että "Minusta taas on ihmeellistä revitellä tutkimustuloksella, joka koskee Aleksis Kiven _veljeä_. Eihän tässä ole todistettu yhtään mitään Aleksis Kivestä. En sano, että tarvitsisikaan." Oletin, että joku voisi mahdollisesti selittää minulle, missä logiikkani petti. Mutta ehei. (Kommentoikaa toki alle, jos keksitte.) [Lisäys 10.5.2019 10:15: Kommenteista voitte jo lukea minkä reippaan mokan tein. Mutta nöyryyden lisäämiseksi ja historian säilyttämiseksi jätän alkuperäisen tekstini näkyviin.]
Avaukseeni kommentoinut tuttavani ei ymmärtänyt, miksi en osannut arvostaa yli puoli vuotta tehtyä työtä. (Kyseinen tuttava ei lue blogiani, jossa olen osannut olla arvostamatta myös pidempien aikojen tuotoksia useita kertoja.) Kysyttyäni sitten voisiko hän selittää minulle, miksi oli oletettu, että Aleksis Kivellä oli sama biologinen isä kuin veljellään, en saanut vastausta vaan kysymyksen, että miksi asiaa pitäisi kyseenalaistaa. Ööö... koska logiikka? Tai toisin sanoin "Siksi, että olen kiinnostunut siitä, mitä oikeasti voidaan tietää, enkä otsikoiden aikaansaannista osittaisella totuudella."
Tähän toinen sukututkijatuttava reagoi todeten, että linjauksellani katoaa sukututkimuksen järki, sillä isyyksistä ei voi olla koskaan varma. No, tämänkin pointin voi liittää tämän Kivi-tutkimuksen kritiikkiin, sillä se luonnollisestikin nojaa testattujen isälinjan oikeellisuuteen, jota tosin Stenvallien puolelta vahvistettiin kaukaisemmalla sukulaisella.
Ei isyyksistä voi olla koskaan varma ja oma isoisäni, kuten olen ehkä kertonutkin, on virallisissa papereissa yhtä ja perhetietona toista. Vaikka esipolviaan 15 vuotta sitten selvittelin, en ole niillä vaivannut päätäni sittemmin. En edes viime viikonlopun Ahvenanmaan reissulle kaivanut esiin sikäläisiä juurenpätkiä.
Juurenpätkiä on Pohjola täynnä ja yksittäisten esivanhempien kanssa en välttämättä jaa kovinkaan pitkää DNA-jaksoa enkä välttämättä yhtäkään. (Nielin aiheesta katsomani videon viestin sellaisenaan, mutta olen unohtanut sen nimen.) Niinpä biologinen sukututkimus tuntuu aika merkityksettömältä riippumatta siitä tuleeko johonkin väliin kirjattua väärä isä.
Olemme geeniemme lisäksi ympäristömme muokkaamia, ja historiallisista lähteistä on jollakin tarkkuudella löydettävissä tämä kulttuurinen yhteys, joka viime aikaisten tutkimusten mukaan vaikuttaa (vähemmän yllättävästi) esimerkiksi koulutusvalintoihin. Eivät esimerkiksi historialliset pappissuvut ole mitään erinomaisten geenien osoitusta vaan nykyajan kielellä sukupolvi sukupolvelta kerääntyneitä etuoikeuksia.
Sukututkimukseni on keskittynyt juuriin, joihin kiinnityin lapsena. Olen alusta alkaen jäljittänyt esipolvien elämää ja jossain vaiheessa alkanut myös miettiä miten sukupolvet vaikuttavat toisiinsa. Ihan ilman geenejä. Ja keskittyen sihen, mitä oikeasti voidaan tietää.
Kuva on ote Rudolf Koivun piirroksesta Tuulispään numerossa 6-9/1927.
No tiivistäen: mysteeri ei koske Aleksis Kiven isää vaan hänen ISÄNSÄ isää. Tietyt seikat antavat olettaa, että ISÄN isä ei olisi se virallinen Stenvall, vaan naapuruston aatelismies. Toki kenen tahansa kohdalla missä sukupolvessa vain on saattanut tapahtua asioita, joita viralliset asiakirjat eivät tunne - mutta tämä nimenomainen isyys on ollut pitkään epäilyksen polttopisteessä. Siinä mielessä veljen jälkeläinen käy nyt aivan yhtä hyvin tutkittavaksi.
VastaaPoistaJoten tutkimuksenasettelu on ihan relevantti, vaikkei vedenpitävä tietenkään. Kuitenkin tässä todetaan, että Aleksiksen veljen jälkeläinen ja kaukaisempi Stenvall-serkku matchaavat isälinjaltaan toisiinsa, kun taas aatelisjälkeläinen ei.
On siis todistettavasti aivan mahdollista, että Aleksis oli virallisen isänsa ja etenkin isoisänsä jälkeläinen.
Toki teoriassa on mahdolllista spekuloida vaikkapa niin, että aatelishenkilö siitti salaa sekä Kiven isoisän että serkkuperheenkin jälkeläisen - ja hänen virallisen vaimonsa synnyttämän lapsen siitti ihan joku toinen. Kaikki on mahdollista! Mutta ei ehkä ihan niin todennäköistä?
Arvostan tätä selventävää kommenttia - ja sitä, että alkuperäinen blogistin väärä johtopäätös on jätetty näkyviin. Blogisti ei ollut ainoa samaa miettinyt, vaan selvitystiimillekin jopa soitti ”huolestunut kansalainen” (esitteli itsensä niin!) samasta syystä.
PoistaSamoin arvostan kommentoijan asennetta ”mikä tahansa on mahdollista”, mutta nyt tehdyt testit viittaisivat siihen, että pitkään elänyt ja virallisluonteisiin lähteisiinkin uinut huhu ainakaan ei pitäisi paikkaansa.
Tällä kertaa siis yllättäen kirkonkirjat näyttäisivät vastaavan mahdollista todellisuutta parhaiten!
Nyt olisi Kaisan kannattanut lukea jutut huolella ja piirtää kuviot ihan värien kanssa. Testattuja oli useita!!!
VastaaPoistaEn ota kantaa tähän Aleksis Kivi -selvitykseen sen laajemmin, koska sitä on käsitelty muissa keskusteluissa. Selvitys oli omasta mielestäni ihan mielenkiintoinen ja tosiaan sillähän saatiin kumottua huhu Kiven (tai ainakin veljensä) ISÄNisän henkilöllisyydestä. Media tosin uutisoi tästä asiasta aikanaan sekavasti (kuten tapana on) ja otsikot johtivat minunkin ajatuksiani välillä harhateille. Jotkin otsikot tuntuivat viittavan Kiven isään, vaikka eihän huhuissa siitä ollut kysymys. Noh se siitä...
VastaaPoistaPakko kuitenkin kommentoida noin muutaman vuoden jälkeen tässä blogitekstissä esitettyihin näkökantoihin, jotka liittyvät yleisesti geneettisen genealogiaan tai DNA-testien käyttöön sukututkimuksessa.
Kirjoitat Kaisa seuraavasti:
"Tähän toinen sukututkijatuttava reagoi todeten, että linjauksellani katoaa sukututkimuksen järki, sillä isyyksistä ei voi olla koskaan varma. No, tämänkin pointin voi liittää tämän Kivi-tutkimuksen kritiikkiin, sillä se luonnollisestikin nojaa testattujen isälinjan oikeellisuuteen, jota tosin Stenvallien puolelta vahvistettiin kaukaisemmalla sukulaisella.
Ei isyyksistä voi olla koskaan varma ja oma isoisäni, kuten olen ehkä kertonutkin, on virallisissa papereissa yhtä ja perhetietona toista. Vaikka esipolviaan 15 vuotta sitten selvittelin, en ole niillä vaivannut päätäni sittemmin. En edes viime viikonlopun Ahvenanmaan reissulle kaivanut esiin sikäläisiä juurenpätkiä."
Nähdäkseni näkökulmasi tähän kysymykseen on hyvin erikoinen. On toki totta, että mikä tahansa isyys voi olla toisin kuin asiakirjalähteet osoittavat. Kuitenkin yleisesti ottaen pääosa tai ainakin suurin osa asiakirjoihin merkityistä isyyksistä on oikein, joka on todistettu myös akateemisissa tutkimuksissa ympäri maailman ja toisaalta myös sukututkimuksessa käytettyjen DNA-testien voimin. Vääriä isiä mahtuu toki mukaan, mutta näiden väärien isyyksien määrä tuntuu vaihtelevan suuresti myös aikakauden ja vallitsevan kulttuurin mukaan. Ymmärrettävästi poikkeusoloissa on lapsia saattanut helpommin syntyi muille kuin "asiakirjoissa nimetylle isälle".
Vielä lisäyksenä edelliseen kommenttiin...
VastaaPoistaMutta sitten varsinaiseen ajatuksesi logiikan puutteeseen. Vaikka isät olisivatkin välillä virheellisiä suhteessa asiakirjoihin, eikö tässä tapauksessa DNA-testit nimenomaan toimi yhtenä lähteenä asiakirjojen ohella sen selvittämiseksi, mitä todella menneisyydessä tapahtui ja miten menneet polvet elivät? Jos sukututkimuksen tehtävä on selvittää sukujuuriamme ja menneiden sukupolvien elämää, on DNA-testien tarjoama tieto esim. väärästä isyydestä jossain sukupolvessa X osa tätä kokonaisuutta. Plussaa toki on, jos vielä asiakirjoja ja DNA-testejä yhdistellen pystyy esimerkiksi selvittämään tarkalleen, missä sukupolvessa väärä isä on ollut ja mikä hänen henkilöllisyytensä mahdollisesti on.
Toki lähietäisyydeltä ajateltuna useimmat meistä ovat geenien, ympäristön ja sosiaalisten suhteiden lopputulosta. Sukututkimus ja henkilöhistoriantutkimus ovat kuitenkin kokonaisuutena paljon laajempia asioita, kuin pelkästään yksittäisen henkilön tuntemuksia tai ajatuksia omasta minuudestaan.
Sen vuoksi tämä ei tarkoita sitä, etteikö kaikilla aspekteilla olisi omassa kontekstissaan väliä. Eivät geenitkään ole irrallisia muusta historiasta ja tällä tavoin DNA-testitkin toimivat yhtenä lähteenä asiakirjojen, suullisen perimätiedon ja muiden ohella.
Sinäkin mainitset, ettei isoisäsi henkilöllisyys ole täysin varma. DNA-testein näin läheinen sukulaisuus olisi kuitenkin melko varmasti täysin selvitettävissä, jolloin historiallisen tiedon kokonaisuuteen voisi lisätä tiedon siitä, kuka oli geneettinen ja kuka ehkä sosiaalinen / laillinen isä.
Lopetat vielä kirjoituksesi siihen, että sukututkimuksesi keskittyy juurin joihin kiinnyit lapsena. Tähän sinulla ja meillä kaikilla on toki oikeus.
Toteamuksesi on kuitenkin ristiriitainen, sillä kun kirjoitat:
"Olen alusta alkaen jäljittänyt esipolvien elämää ja jossain vaiheessa alkanut myös miettiä miten sukupolvet vaikuttavat toisiinsa. Ihan ilman geenejä. Ja keskittyen sihen, mitä oikeasti voidaan tietää."
Eiväthän DNA-testien tai geenienkään tarjoamat tiedot menneisyydestä ole irrallisia esipolvien elämästä tai sukupolvien vaikutuksesta toisiinsa. Jos mietitään sitäkin asiaa, että DNA-testi paljastaa jossain sukupolvessa väärän isyyden, on se nähdäkseni yksi fakta ja tieto muiden joukossa. Sen avulla voimme jopa ymmärtää paremmin menneiden sukupolvien elämää ja esimerkiksi sitä, että joskus käytiin "vieraissa". Ehkäpä asiakirjoja tutkimalla voi vielä selvitä syykin sille, miksi vieraisiin on menty.
Kaikkiin lähteisiin (myös DNA-testien tarjoamaan tietoon) tulee suhtautua kriittisesti. Ei uusiakaan työkaluja kuitenkaan saa sulkea pois tutkimuksen työkalupakista.