sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Miten Juvan Vehmaan kartanon ruokavarat venäläisiltä pelastettiin

Ote Kyösti Wilkunan kertomuksesta Suomalainen äiti. Maria Charlotta Grotenfelt kokoelmassa Suomalaisia sankareita II.

Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.

Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja ulkohuoneita.

Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa. Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä hevosia.

Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:

— Avaimet tänne nopeasti!

Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.

— Riviin! hän komensi.

Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.

— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.

Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!

Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.

— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.

Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten tomupilveen.

Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan. Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan poikenneet Vehmaisissa.

Kuva: Russia, 1813 [part 1]. The Vinkhuijzen collection of military uniforms. NYPL

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti