Eilisellä aineelisen kulttuurin luennolla puhuttiin kätköistä ja aarteista. Tuli tästä mieleen Uudessa Suomettaressa 3.4.1876 julkaistu Kälviän kirje, jossa kerrottiin tosi tapaus, joka oli tapahtunut lähes 50 vuotta aiemmin.
Oli mies, joka tunnettiin nimellä "Pyssy-Juho". Tämä esitti naapurilleen Saaralan Juholle, joka oli nykyjään saanut periä hyvän talon, että perustettaisiin yhteinen aarre. Saaralan Juho suostui esitykseen ja aarteen paikaksi valittiin hietakuoppa lähellä Pyssy-Juhon asuntoa. Aarteesen piti pantaman pieniä hopiarahoja, vähintäänkin kerran viikossa, vaan sen parempi jos pantaisiin joka päivä. Jonkun ajan perästä saataisiin poimia sieltä isoja hopioita, sen kuin haluttaisi.
Niin tehtiinki. Saaralan Juho, jota oli rikas, pani kourallisittain pieniä hopioita usiamman kerran viikossa, Pyssy-Juho vaan jonkun viisi- tai kymmenkopeikkasen. Sitä tehtiin joku aika, niin Saaralan teki mieli nähdä aarteen tapoja. Ruvettiin kaivamaan ja — mitä ihme! Pieniä hopioita ei näkynytkään, vaan sen sijaan usioita koko ruplan kappaleita. Tästäkös Saarala ihastui ja yhä innokkaammin pitkitti pienten rahain panoa.
— Mutta kuinkas kävi lopuksi? Saaralalta loppui irtaimet rahat, täytyi ottaa lainaksi; sillä eihän aarre vielä ollut muodostunut, — vakuutti johtaja. Saaralan talo tuli vallan huonosti asutuksi, ja kukapa sitä työtä viitsisi tehdä, kun sellainen rahasto on saatavana, ja olihan silloinkin viinaa molemmillekin Juhoille. Viimein rupesivat lainan-antajat vaatimaan Saaralalta rahojaan takaisin. Mikäs hätänä, onhan aarre jo kypsynyt!
Saarala meni nyt vaatimaan Pyssy-Juhoa kanssaan aarteesta rahoja kaivamaan, vaan tämäpä ei ollutkaan halukas siihen, pani jos joitakin esteitä eteen. Turhaan pyydettyänsä, meni Saarala yksinään, mutta — voi kauheaa petosta! Ei löytynyt isoja hopioita, — eikä edes yhtään pientäkään, vaikka kuinka olisi kaivanut. Tätä hän valitti Pyssy-Juholle, mutta mitäpäs siitä hyötyi. Rahat olivat menneet, eivätkä enään koskaan palanneet. Sitten vasta kertoi Saarala tämän asian muille; siihen asti oli se ollut heidän kahden salaisuus.
Saaralan talo meni velkoihin, ettei jäänyt koko omaisuudesta, kuin pieni tupamökki asuttavaksi, ja muiden työssä täytyi ansaita elatus itsellensä ja perheellensä sekä, vanhaksi tultua, anella armeliasten ovilla. — Lukija varmaan kysynee, kuinkas Pyssy-Juhon kävi? Eipä paljon paremmasti. Köyhänä hänkin kuoli, sillä sellainen tavara, "joka helposti tulee, se helposti menee!"Kälviän Saaralassa on rippikirjassa 1822-32 isäntänä Johan Johansson, jolla on rikemerkintöjä vuoden 1830 paikkeilla ja joka on seuraavassa rippikirjassa syytinkiläinen. Ei siis ole mahdotonta, että tarina olisi totta. Ja tekeväthän ihmiset nykyäänkin typeriä sijoituksia varmaa tuottoa odottaen.
Kuva: Tikka - pilalehti, jonka tarkoituksena ei ole kenenkään loukkaaminen, helmikuu 1892
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti