Mutta pitää arvioida kirjaa, joka on kirjoitettu eikä mielikuvitukseni tuotetta. Koskisen selvitymisen historia perustuu historiankirjoitukseen. Se tarjoaa asiallisen, mutta ei alkuunkaan tylsän, katsauksen entisajan elämään ensijaisesti maaseudun rahvaan parissa, mutta toisinaan Tampereen tehtaatkin mainiten. Alaotsikon aikarajaus on hieman harhaanjohtava: esihistoriallinen aika on kirjassa marginaalisessa osassa.
Koska aihepiiri on suuri, tekstissä hypitään vauhdikkaasti asiasta, ajasta ja paikasta toiseen. Onneksi kustantaja on suostunut loppuviitteiden käyttöön ja täydelliseen kirjallisuusluetteloon. Vaikka kirjoittaja on osaava historioitsija, joissain kohdin piti lähde kääntää esiin uskottavuutta hakien. Ja lisätiedon etsintä on näin myös mahdollista ja helppoa.
Kirjan populaarista luonteesta johtuen en yllättynyt kun teki mieli nipottaa joistain yleistyksistä, mutta jääköön omaksi ongelmakseni. Lemppariaiheiteni puitteissa kiinnitin huomiota viestintälukuun (s. 115-120), jossa ei mainittu jumalanpalvelusten kuulutuksia eikä 1800-luvun sanomalehtiä, joihin rahvaskin lähetti sisältöä. Krinoliinit olivat mukana (s. 254), viitteen perusteella Koskinen oli kirjoittanut niistä minua ennen. Hups! Monia muitakin kirjan aiheita (kuten savutuvan lämmitystä) olen käsitellyt eri lähtein kuin Koskinen eli lukeneisuudessani on kohentamista.
Kirjan asiasisältö oli (onneksi!) enimmäkseen tuttua. Vaatemuodin kohdalla pääsi yllättämään huivien lyhyt historia (s. 251-252) ottaen huomioon, että olen aiheeseen useaan kertaan koskenut (viimeksi tässä ja tässä). Todistettavasti siis lukematta Suomen kansatieteen klassikko, johon Koskinen viittaa. Lukematta on edelleen myös Ilkka Mäntylän Kun yhteinen rahvas todisti, josta Koskinen (s. 79) oli poiminut 1600-luvun tapauksen, jossa sisälmykset ja veri oli säilömiseen tarvittavan suolan puuttuessa heitetty pois. Piti oikein ottaa Mäntylän kirja käteen ja tarkistaa. Kyllä, piiat olivat heittäneet ruokaa pois eivätkä lahjoittaneet eteenpäin. Luulin, että hävikkiruoka olisi ollut puhtaasti nykyajan ilmiö.
Käsittämätöntä minulle on myös edelleen ruuan kokkaus. Siis jossain määrin nykyaikana ja aivan täysin tulen aikana. Koskisen luku (s. 64-70) auttoi jonkin verran, mutta kaipaisin rutkasti lisää rautalankaa. Juuri pari viikkoa sitten Seurasaaressa jouhikkokonsertissa tunnin verran liettä tuijottaessani ajattelin, että en ymmärrä yhtään, miten sillä kokattiin. Ja onkos niin, että Seurasaaressa ei ole yhtään keittokotaa?
Koskisen kirja tarjoaa siis tietoa ja herättää sen tarvetta. Voin suositella kaikille ei-aivan-täysin-oppineille Suomen historian harrastajille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti