Kauppa-apulaisen elämää

Augustinus Vuori (s. 1851), jonka elämästä on ollut jo aiemmin puhetta, ei raittiustyötään perustelevassa muistelmassa mainitse rippikirjassa näkyvää lyhyttä aikaa puusepän oppipoikana. Ajallisesti rippikirjan merkintä sopii samoihin vuosiin, jolloin Vuori omien sanojensa mukaan joutui 12-vuotiaana 4 peninkulman päähän kotoaan puotilaiseksi maakauppaan, jonka talossa pidettiin myös kestikievaria sekä tuomiokunnan käräjät.

Vaikka ei elämäni aamu ollut kotonakaan kirkasta päivää lupaava, niin täällä, kaupan, hollimiesten ja matkamiesten alituisessa hyörinässä se kerrassaan musteni. Päivät toimiskella myymälässä, yöt olutta kanniskella janoisille sieluille, joita tien risteyksessä runsaasti liikkui miltei kaikkina aikoina vuorokaudesta. Harvoin oli aamusilla tarpeeksi lepoaikaa sunnuntaisinkaan. Elämä oli kuin kaupungin kapakassa, josta silloin kuulin puhuttavan, vaikka en ollut nähnyt. Kirkkoon ei joutanut muulloin kuin jouluna, jolloin aamusella ennen matkaan lähtöä renki-Janne juotti hevosen humalaan, jossa tilassa se vimmatusti kiiti eteenpäin niin ettei mikään kilpahevonen riennä sen rajummasti. [...] 

Olin noin 13 vuotias, kun minä määrättiin Jannen kanssa kaupunkiin, kumpikin eri hevosella olutkuormia noutamaan. Saavuimme iltapäivällä oluttehtaan kartanolle. Kuormia tehdessä annettiin Jannelle olutta ja minulle vierrettä. Sitten menimme kaupunkiin ostoksille, joita tehdessä Janne sai muutamia tukevia ryyppyjä, ja lienee hän ostanutkin. Palattuamme oluttehtaalle, annettiin siellä taas kumppanilleni mielin määrin nautittavaksi voimakasta "Baijerin" olutta, mikä entisten juomain kanssa vaikutti sen että mies väsähti. 

Kun meidän kumminkin piti vielä samana päivänä alottaman matkaa, ja ilta alkoi lähestyä, en voinut tietää muuta neuvoa, kuin aloin rukoilla oluttehtaan miehiä, että he kanssani auttaisivat hevoset valjaisiin. Renki, joka jo kuorsasi kartanolla, nostettiin perimmäisen kuorman päälle, johon minä vedin miehen vähän nuoralla kiinni, ettei putoisi. Lähdin sitten ajaa retuuttamaan kaupungista ulos. 

Kuljettuamme 4—5 kilometriä, laskiessamme alas siitä ahteesta, joka vie Vänrikki Stoolin Tarinoissa mainitusta Hattelmalan harjanteelta etelään päin, heräsi Janne kuormansa päällä ja alkaa huutaa, kirota. Hän on pantu köysiin, vaikka ei ole mitään pahaa tehnyt. Nyt ehdotteli hän sovinnoksi, että suostuisin antamaan hänen avata eli rikkoa pari pulloa, saadakseen olutta. Hän pitää huolen, ettei sitä tulla tietämään. On tavallista että muutama puteli kuormassa rikkaantuu, joko omaa heikkouttaan tai tärinän vaikuttamasta käynnistä. Hän rikkoi parikin pulloa, katkasi kaulat ja asetti taas kohdalleen. Tuo tosin minua harmitti, mutta vielä enemmän se kun hän ehdotteli että antaisin, epäilyksen välttämiseksi, hänen ottaa minunkin kuormastani pullon tai pari. En suostunut siihen, ja suurella vaikeudella se matka suoritettiin. [...]

Palveltuani pari vuotta, sattui seikka, jota en koskaan unhota. Eräitten käräjäin aikana, kun oli noin pari, kolme viikkoa herroja passattu ja muittenkin matkustavaisten tähden valvottu, sattui kerran pari herraa puoliyön aikaan olutta vaatimaan. Kellari oli mäessä, melkoisen matkan päässä. Toin oluet pöydälle, ja istuin sohvalle. Odotellessa aikaa, jolloin herrat saisivat oluensa juoduksi, alkoi minua uni uuvuttaa ja väsymys vaivata, niin etten huomannutkaan milloin nukahdin ja makasin istuallani aamuun asti. Menin toimiini, kuten ennenkin. 

Ennenkuin isompi liike alkoi kutsui kauppias minut kamariin. Siellä hänellä oli varustettuna paksunlainen rottinki, jolla hän alkoi minua mitata ja selkääni silitellä. En oikeastaan huomannut, mistä tässä nyt on kysymys, mutta erinomaisella kylmäverisyydellä otin vastaan ääntä päästämättä ne jokseenkin tukevat ja taajat lyönnit, joita suuri, voimakas mies hartiainsa takaa jakeli. Luulin ne olleen seurauksena jostain juoppouden vaikuttamasta väärinkäsityksestä, kun hän, isäntä, silloin oli päivittäin melkein yhtämittaisessa pöhnässä. Mutta kysyttyäni sittemmin syytä tuohon salaman lyöntiin, joka, kuten ainakin, ennen ukkosta leimahtaa, sain tietää että rouvan äiti, vanha kieroluontoinen noita, joka oli saapuvilla minun olutta tuodessani, oli aamulla käännellyt asian siksi, että minä muka heittäydyin makaamaan ja jätin herrat olutta juomaan. Jollei hän olisi ottanut rahoja, olisivat herrat saaneet mennä maksamatta. Jo minulle selvisi asia. Sen jälestä aloin koota kapineitani, vaatteeni työnsin säkkiin, kirjat panin pakettiin. 

Menin sitten hyvästi jättämään ja kiittämään. Isäntä ällistyi. Minä selitin kuinka asia oli. Kun minä olin päivät ja yöt ollut liikkeellä, niin ettei ruumiini ehdi levähtää eikä jalkineeni kuivaa — sivumennen sanottu oli jalkani kahdesti useampia päiviä ajetuksissa pelkästä kulkemisesta — niin en voi moista kestää. Ja kun heillä oli paljo työtä, olisi asianmukaista pitää useampi palkollinen. Ja kun minulla ei ollut mitään palkkaa, vaikka meno- ja tuloarvio-listassa olin listaa tehdessäni määrätty merkitsemään palkkani 80 m:kaa, niin oli tuo selkäsauna mielestäni saatu enemmän kuin ansiosta. 

Isäntä nyt myönsikin äkkinäinen olleensa, mutta arveli että tuosta voidaan sopia. Hän teettää minulle uudet vaatteet ja jalkineet heti, kun räätäli ja suutari taloon tulevat, sekä antaa muita vaatetustarpeita. Minä arvelin että, koska ei minulla ole toivoa että hän heittäisi ryyppäämisen, en voi tietää, mitenkä monella selkäsaunalla mahdollisesti minun pitäisi ne uudet saatavani maksaa. En siis voi jäädä ehdolla millään. Sitten ehdotti hän, että kun pian taas mennään olutta noutamaan, pääsen hevosella tyhjän olutpullokuorman päällä. Kumminkin tahdoin lähteä samana päivänä, ja olinkin iltapuolella kotona, mutta vaatesäkkini jäi Jannen tuotavaksi. 

Lähteet: Työväen lehti 35/1896 ja 36/1896, Aamunairut 15-16/1894, Lopen kastetut, Lopen rippikirja 1846-1852 s. 298, Lopen rippikirja 1853-1859 s. 283, Lopen rikosluettelo, Lopen muuttaneiden luettelot, Vanajan muuttaneiden luettelot, Vanajan rippikirja 1852-1858 s. 281, Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 311, Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 322, Vanajan rippikirja 1866-1872 s. 324,