Lupaamiini useampia mielenkiintoisia artikkeleja sisältäviin journal.fi-alustan julkaisuihin kuuluu Etnomusikologian vuosikirja, jota en tietääkseni ja muistaakseni ole missään kirjastossa ottanut käsiini. Suomen historiaa ja kulttuuriperintöä oli (pysyvällä tunnisteella varustettuna) ainakin näissä
- Vesa Kurkela: Helppotajuista arvokkuutta ja mandoliininsoittoa: suomalaisen keskimusiikin juurilla
- Risto Blomster, Kati Mikkola: Kenen perinnettä? Romani-informantit Suomen Kansan Vanhat Runot -aineistoissa
- Ulla-Britta Broman-Kananen: Carmen i kalla Finland: Inhemska Operasällskapets föreställningar i Viborg, Helsingfors, Åbo och Vasa 1888–1889
- Jopi Harri: Valamon luostarin kirkkolaulun ominaispiirteitä 1800- ja 1900-luvuilla
- Yrjö Heinonen: Globalisation, hybridisation and the Finnishness of the Finnish tango
- Vesa Kurkela: Jalostavaa huvittelua: Robert Kajanuksen helppotajuiset konsertit sivistämisprojektina
- Saijaleena Rantanen: Kirvun lauluseura ja eurooppalainen laulujuhla-aate 1890-luvun lopulla
Käsillä olevassa artikkelissa Leino kirjoittaa
Kiinnostukseni amatööriyteen sai alkukipinänsä sattumalta: selatessani sivistyssanakirjaa tulin pysähtyneeksi sanan amatööri kohdalle ja huomanneeksi kirjaan valitun määritelmän ei-ammattilaisuudesta ja lajin rakastamisesta. Aloin pohtia näiden selitysten ristiriitaisuutta ja toisaalta sopusointuisuutta. Pohdinta yhdistyi aiempaan kiinnostukseeni ruohonjuuritason musiikin tekemistä kohtaan. Harrastajat ovat musiikkikulttuurille elintärkeitä jo siksikin, että he muodostavat suuren osan ammattilaisten yleisöistä.Ja
Amatööriyden ymmärtäminen suomenkielisen kulttuurin piirissä vaatiikin nimenomaan suomalaisten kielenkäytössä vallitsevien asenteiden purkamista ja toisaalta sanan alkuperän selventämistä. Tärkeänä huomiona tässä on se, millä tavoin suomalaisessa kulttuurissa amatööriyteen katsotaan liittyvän jotakin puutteellista (mm. Kainulainen & Parente-Iapková 2011).Ja
Saksalaisessa kulttuurissa amatööriydessä/amatöörin käsitteessä on historiallisesti erotettu kaksi ryhmää, Kenner ja Liebhaber (mm. Riley 2003). Näistä ensimmäiseen kuuluvat lähinnä ammattilaista lähentelevät henkilöt, siis he jotka tekevät itse, esiintyvät, tietävät paljon omasta alueestaan ja ovat taitavia (Kenner tarkoittaa tietäjää, tuntijaa, eksperttiä). Jälkimmäinen puolestaan kattaa vastaanottajat ja kuuntelijat, mutta myös amatöörit. Sanana Liebhaber onkin hyvin lähellä amatööriä: Liebhaber on suoraan käännettynä lähimpänä rakastajaa tai ihailijaa, henkilöä jolla ”on rakkaus lajiin”, aivan kuten amatöörikin on johdettu rakastamisesta ja saa usein suomenkielisen vastineensa hartauden käsitteestä johdetuista harrastajasta tai harrastelijasta. Suomenkielen sanana harrastaja onkin mielenkiintoinen juuri siksi, että se on etymologiansa perusteella harrasta suhtautumista johonkin. Harrastaminen ei ole työtä, eikä harrastaja ole ammattilainen. Sanaa harrastaja ei kuitenkaan käytetä samalla tavoin pilkkaavaan sävyyn kuin sanaa amatööri. Tosin sanakirjoissa esiintyy usein (ks. esim. Ikola 1986; Aikio 1981) amatöörin käännös harrastelija, joka on harrastajaa vähättelevämpi ja sopii puhekielessä viljeltyyn ajatukseen ”pelkästä amatööristä”.Ja vielä paljon muuta fiksua.
Kuva kirjasta "Little Tom" (1922)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti