Kuulun niihin onnellisiin ihmisiin, jotka ovat saaneet kasvaa aikuisiksi maailman parhaan isän tukemina. Oma isäni - Olli Kyläkoski - sai vuosi sitten diagnoosin syövästä, jota ei voitu leikata, ja hän lähti viimeiselle matkalleen kuukausi sitten.
Isäni syntyi 25.6.1946. Hän kasvoi Kyläkosken talossa äitinsä ja mummunsa taloudessa. Talon toisessa päässä asui tilaa isännöinyt enonsa, jolla oli monta lasta. Isällä oli serkkuja myös naapuritalossa ja kauemmaksi muuttaneisiin täteihin ja enoon pidettiin yhteyttä.
Teini-ikäisenä isäni lähti kesätöihin Saksaan. Näki Kokemäenjoen rantaa kauemmaksi.
Hammaslääkäriksi hän päätyi, kun joku sukulainen totesi, ettei uskonut isäni pääsevän sitä opiskelemaan. Helsingissä Satakuntalaisen osakunnan kautta isäni sattui samaan illanviettoon Porissa nuoruutensa viettäneen äitini kanssa ja pääsi saatille. He menivät naimisiin 6.6.1970 ja minä synnyin kaksi vuotta myöhemmin.
Lapsuudessani isä teki töitä sekä terveyskeskuksessa että yksityisvastaanotollaan. Silti minusta tuntui, että hän oli läsnä. Vietimme myös aikaa kahdestaan, kun äitini opiskeli pari kesää toisella puolella Suomea.
Isällä riitti energiaa muuhunkin kuin palkkatyöhön. 1980-luvun alussa hän sai käyttää tätinsä maatilan rakennuksia ja kasvatti ensin pari vuotta kalkkunoita ja sitten lampaita.
Rivitalossa asuessamme isä yritti kasvattaa maissia pienellä takapihalla. Se jäi mieleeni, mutta varmasti oli monia onnistuneitakin satoja. Ainakin näitä oli myöhemmin, kun asuimme omakotitalossa, jonka puutarhasta tuli isäni tärkein ajanviete erityisesti hänen jäätyään työkyvyttömyyseläkkeelle. Aina uusia lajikkeita, uusia tekniikoita.
Puutarhan satoa isä käytti keittiössä, jossa myös syntyi aina jotain uutta. Joko muiden resepteistä tai itse kehiteltynä. Pikkulapsesta tiesin eron äidin ja isän kokkauksien välillä. Pidin jälkimmäisistä enemmän.
Joskus 1980-luvun lopulla vanhempani alkoivat matkustaa vähintään vuosittain ja jättivät minut mummon hoitoon. (Näin he olivat tehneet jo ensimmäisellä Kanariansaarten matkallaan, kun olin ehkä 1-vuotias.) En vuosien varrella - varsinkaan muutettuani kotoa - pysynyt oikein kärryillä missä kaikkialla he kävivät yhdessä tai isä yksin. Ainakin Machu Picchulle isä käveli. Vanhempieni kanssa olin vain parilla matkalla, alla olevassa kuvassa Kuubassa.
Matkustus, ruuanlaitto ja puutarhanhoito olivat isän elämää lähes loppuun asti. Kun olimme viimeistä kertaa yhdessä Kokemäellä kesäkuun alussa, isä käytti vähäisiä voimiaan istuttaen taimia. Pitää uskoa tulevaisuuteen ja yrittää aina uutta.
Lämmin osanottoni isäsi poismenon johdosta. Jo ensimmäisestä kuvasta huomaa, että isä ylpeän onnellisena tarkkaileen pientä tytärtään. Se on isän paras rooli!
VastaaPoista