Aluksi Reima Välimäki pikakelasi kehityksen. Autonomian aikaan mietittiin ristiretkiä eli linkittymistä Ruotsiin. Itsenäisyyden myötä korostettiin suomalaisia (itsenäisiä) toimijoita. Sotien jälkeen keskiaika unohtui, kunnes 1990-luvun euroinnossa nostettiin esiin liittyminen kristikuntaan keskiajalla ja muut yhteydet Eurooppaan.
Eli käytännössä Suomessa oli vähän niin kuin autonomia? Aivan näin Lamberg ei tainnut tilannetta muotoilla, mutta viitaten Ulla Koskisen väitöskirjan sisältöön antoi ymmärtää. Ja miksi täällä ei sitten kukaan saanut päähänsä irroittautua kokonaan Ruotsista? No, kun Venäjä.
Toinen usein toistettu asia on suomalaisten tasa-arvoisuus ruotsalaisten kanssa lain edessä. Tätä Lamberg ei kiistänyt, mutta sanoi kaipaavansa vertailevaa tutkimusta Euroopan lainsäädännöstä. Kuinka erikoista tai tavallista oli laissa erotella tiettyjä ryhmiä?
Eva Ahl-Waris esitti Naantalin luostarista esitettyjä tulkintoja 1800-luvulla ja 1900-luvulla. En kirjoittanut nimeä ylös, mutta joku oli 1849 huomauttanut, ettei nunnista oli jäljellä enää kuin sukkien kutomisen taito ja tapa kaupungissa. Siis elävä kulttuuriperintö! Joka taisi sittemmin kuolla.
Reima Välimäki kertoi Hilda Huntuvuoren historiallisista romaaneista, joissa suomenkieliset suomalaiset kävivät hakemassa Pyhän Henrikin Ruotsin puolelta, perustivat Turun ja olivat muutenkin erinomaisia. Vielä mielenkiintoisempaa omasta näkökulmastani oli se, että kansakoulunopettajan koulutuksella Huntuvuori kirjoitti artikkeleita, joita julkaistiin Historiallisessa Arkistossa ja SKHS:n vuosikirjassa.
Derek Fewsterin esitys suomalaiskansallisen keskiajan kehittämisen vaiheista oli antoisa. Hän jaotteli virheellisten ja/tai vinoutuneiden tulkintojen lähteiksi tarkoitushakuisen lähdeaineistojen väärinkäytön sekä usko- ja vakaumusperäisyyden tulkinnoissa. Edelliseen kuuluu faktojen "villi interpolointi", keskiaikaa myöhäisemmän aineiston, kuten kansanperinteen ja nimistön, tulkinnan ikiaikaiseksi ja modernien käsitteiden (kuten kansa, kieli ja valtio) siirtäminen aikaan, jossa niitä ei ollut tai niiden merkitys oli aivan toinen.
Lukemistoksi Fewster suositteli Inkeri Koskisen Villiä Suomen historiaa ja kesäkuussa vastaväittämäänsä Samu Sarviahon väitöskirjaa Ikuinen rauha : vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla.
Ilari Aalto tarkasteli viime vuoden lopussa esitetyn Ylen tuotannon The Heroes of the Baltic sea esittämää 1400-lukua. Hän suositteli katsomaan historiaosista koostettua filmiä (olettavasti Ylen Areenassa), mutta kuultuani, että tarinassa rälssimiehen poika järjestää isälleen polttohautauksen roviolla tiedän, ettei oma huumoritajuni riitä. Varsinaisen sarjan jätin aikanaan katsomatta kun Ilari ja muut tutut arkeologit raportoivat sen reality-osuuksien muinaismuistotuhoista.
Lopuksi Lauri Leinonen kertoi Diplomatarium Fennicum -hankkeen kuulumisia. Ovat lopettelemassa kehitystä vuoden lopussa ja minulle jäi epäselväksi, minkä verran kuvaillusta nimien normalisoinnista saadaan siihen mennessä tehtyä ja ryhdytäänkö tekstien rakentaistamiseen.
Tulevaisuuden visiona Leinosella oli yhteydet SKS:n Codices Fenniciin ja Kansalliskirjaston Fragmenta membraneaan. Hän sanoi suoraan, että näiden välillä on päällekkäisyyttä, mitä olen arvellutkin. Jonka huomioiden oli suloista, että yleisökeskesutelussa visioitiin Itämeren ympäristön tai koko Euroopan kattavaa kantaa. Työkokemuksellani ison yrityksen tietokantojen parissa moisesta ei viitsi edes haaveilla.
Kuvina Jac Ahrenbergin dokumentaatio Kuusiston raunioista ja kuvitelma linnan ulkonäöstä. (Rakennushallitus > Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) > Linnat, kartanot, museot ja näyttelyhallit > 1-8. [Linnakirja: Kuusiston linna 15. vuosisadalla]. (RakH II Iba. 76a/- -))
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti