maanantai 30. tammikuuta 2017

Materiaalinen 1800-luku perjantaina

Perjantain ohjelma Jyväskylässä alkoi yhteisesitelmillä, joista ensimmäisessä Johanna Ilmakunnas kuvaili uuteen tutkimushankkeeseensa liittyen säätyläisten naisten käsityökulttuuria ja siitä kertovia lähteitä. Hyvin kainosti Ilmakunnas sivusi sitä, ettei käsityöt olleet aina omaan käyttöön tai huvin vuoksi tehtyä. Mutta itselleni tuli mieleen Krookin perhe, jolle taidosta tuli elinkeino.


Yleisöstä kysyttiin, että eikö museokokoelmien vaatteista pysty päättelemään ovatko ne ammattilaisen vai "harrastajan" neulan jälkeä. Sillä tietenkin ammattilainen olettaa, että ammattilainen tekee aina parempaa jälkeä kuin ei-ammattilainen.

Vesa-Pekka Hervan esitelmässä en saanut punaisesta langasta kiinni, vaikka sellainen varmasti oli mukana. (Historiallisen arkeologian puolelta olisi konferenssiin sopinut hyvin esitys Lahden torikaivauksista. Ehkä niistä joskus kuulen tai luen.)

Lounaan jälkeen valitsemassani sessiossa oli neljä esitystä taloushistoriasta. Ilkka Nummela vertaili imeväisyyskuolleisuutta (elintason mittarina), BKT:tä ja varallisuuseroja Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulla. Muistissani oli vielä Jari Ojalan esitys siitä, miten Ruotsissa talouden kasvu oli huomattavasti nopeampaa kuin Suomessa, jossa kuitenkin myös oli kasvua. Nummela esitti vertailun niin, että kaikki positivisuus Suomesta hävisi ja autonomia hyvänä aikana oli vääristynyttä historiankirjoitusta.

Uutta minulle oli Gini-kertoimet, joiden mukaan Suomessa oli vuosina 1750, 1800 ja 1850 huomattavasti suuremmat varallisuuserot kuin Ruotsissa. Luvut Suomessa olivat 91-94% ja vielä vuonna 1900 88% kun nykyaikana (2008) luku on 26,8%. (Mitä pienempi luku sitä tasaisemmin varallisuus on jakautunut.)

Miikka Voutilainen ja Pirita Frigren etsivät merkkejä kaupungin vaikutuksesta ympäröivällä maaseudulla. Nykymaailmassa kaupungistumisaste ja maan rikkaus korreloivat, mutta mikä aiheutti mitä? Vielä ei ollut valmista vastausta.

Merja Uotila ja Maare Paloheimo tarkastelevat maaseudun kulutuksen muutoksia 1800-luvun alkupuolella. Erinomaisen kiinnostavaa! Käsityöläisiä tutkinut Uotila käytti kulutuskulttuurin muutoksen kuvaajana käsityöläisten määrän kasvua, mikä ei ollut tullut minulle mieleen. (Käsityöläisten määriä olen toki laskenut, mutta oliko siitä mitään hyötyä?)

Lopuksi Jari Ojala ja Tiina Hemminki tarkastelivat tuontitavaroita Juutinrauman tulleista ja niiden mahdollista leviämistä maaseudulle velkasuhteista. Vielä ei tainnut olla valmiita johtopäätöksiä tai ainakaan niitä ei löydy muistiinpanoistani. Sen sijaan kirjoitin muistiin, että pitää katsoa Helsingin perukirjat etsien Petter Sundin mahdollisia saatavia.

Viimeisessä sessiossa Tiina Hemminki mietti perukirjojen edustavuutta eli sitä kenestä niitä tehtiin tai oltiin tekemättä. Otoksessaan olivat aliedustettuina ainakin nuoret ja yli 65-vuotiaat.

Merja Uotila oli hakenut jo edellä mainittua kúlutuksen muutosta maalaispitäjän perukirjojen vaatteista. Siellä tosiaan näkyi vaatevarastojen kasvu ja ulkopuolelta omaksutut vaatemallit. Erittäin mielenkiintoista. Kuten sekin, että perukirjoihin merkityt vaatteet eivät maalaisjärjen mukaan voineet kattaa kaikkia vainajan vaatteita. Uotilan mukaan saappaat ja liivit puuttuivat monelta, vaikka niiden olisi pitänyt kuulua perusvaatetukseen talollisilla, joihin otoksensa oli rajattu.

Viimeisenä puhui konkursseja tutkiva Riina Turunen. Ensinnäkin tunsin piston sukututkijan sydämessä, sillä mummon vaarin konkurssipapereita en ole koskaan tutkinut. Toiseksi opin, että kuolinpesän hakeminen konkurssiin saattoi olla varotoimenpide perikunnalta. Tämä oli hyvä tietää, sillä näihin törmää sanomalehtihauissa usein. Kolmanneksi kuulimme, että konkurssiin haetun pesän perukirjoitus voi olla konkurssipaperien joukossa eikä ollenkaan tavallisissa paikoissa ei tuomiokunnan tai seurakunnan arkistossa. Tämäkin tieto voi olla hyödyksi.

Kuvat: Godey's lady's book (1840). Fyren 51/1903

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti