Enimmäkseen Kekkosta

Into-kustannuksen kuva

Eilen alkoivat Helsingin kirjamessut, joille bloggaajana sain ilmaisen sisäänpääsyn kaikkina päivinä ja ilmaista kahvia lehdistötilassa. Kiittää ja kumartaa.

Päivän pääohjelmaksi muodostui kaksi sessiota (30 + 15 min) tuoreesta kirjasta Vallan ihmeellinen Kekkonen, jossa hieman (mutta ei paljon) minua nuoremmat tutkijat lähestyvät "uusista näkökulmista" lapsuutensa presidenttiä.

Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kirjoittanut Johanna Sumiala totesi yllättyneensä mediakäsittelyn totaalisuudesta ja yksiäänisyydestä. Vanhat valtataistelut unohdettiin täysin.

Kirjassa Kekkosen varhaisia vaiheita käsittelee ainakin Ainur Elgrenin sarjakuva. Elmgren, joka tutkii 20- ja 30-lukujen Suomea, totesi Kekkosen ilmestyvän yllättävän monissa yhteyksissä. Joka paikan höylä, joka verkottumisen ohessa teki itsestään välttämättömän? (Miia Vistilä tallensi Elmgreniltä mainion lainauksen ja julkaisi sen sarjakuvablogissaan.)

Voiko tulla uutta Kekkosta? Huomautettiin, että vahvan, karismaattisen ja maskuliinisen johtajan kaipuu ei ole menneisyyttä vaan nykypäivää (sillä Putin, Trump ja muutama muu). Varsinkin epävarmassa tilanteessa.

Muuta pikakelauksella:

Esa Seppästä (oli muuten Kekkosen adjutantti) haastateltiin kirjastaan Raavi niskaa. Löytöretki tietokirjailijan maailmaan. Hän sanoi ajattelevansa työn alla olevaa kirjaansa kuukausikaupalla intensiivisesti ja sitten kirjoittavansa valmiin tekstin tietokoneelle. Kukin tyylillään.

Kirsi Kanerva puhui Nordenin osastolla saagatutkimuksestaan. Hän epäilee Tolkien-innostuksen luoneen/tuoneen lisää saagojen tutkijoita.

Tuula Karjalaista haastateltiin Tyko Sallisen elämäkerrasta. Ihmettelin, kun ei lähteitä kuvatessaan maininnut tyttären kirjoittamaa muistelmaa, mutta myöhemmin kävi ilmi, että se on jossain määrin/ aika lailla irti todellisuudesta. Onneksi ei tullut koskaan luettua? (Sallisen näyttely tulossa Helsingin kaupungin taidemuseoon tammikuun lopussa.)

Erään kirjakaupan osaston kulmalla haastateltiin kahta Mannerheim-tutkijaa. Pysähdyin niin kauan, että kuulin Teemu Keskisarjan sanovan jotain poliittisestä epäkorrektia, mihin ei tietenkään mennyt montaa minuuttia. Hulttio-kirjaan oli tehnyt arkistotyötä kolme "jatko-opiskelijatyttöä".

Sami Ranisen ja Markus Hiekkasen keskustelulla oli selkeä ja lupaava otsikko: Viikinkien idäntie - mitä aineistoa siitä on ja miten sitä tutkitaan. Keskustelu ei kuitenkaan sitä seurannut vaan hyppi Ranisen väitöstutkimuksen perässä merovinkiajalle ja riimujen myötä käväisi Konstantipolissakin. Jos "tiedämme hyvin paljon", kuten Hiekkanen sanoi, niin se ei tullut minulle ymmärrettävällä tavalla esille.

Hiekkasen kysymykseen "miksei riimukiviä ole Suomessa" Raninen vastasi, että Suomessa puhuttiin suomea ja riimukiviin kirjoitettiin ajan skandinaaviskaa. Ööö... riimukivien löytämättömyys viitannee siihen, että täällä ei ollut merkittävää määrää skandinaavista väestöä, mutta on kehäpäätelmä sanoa, että väestön "suomalaisuus" selittäisi riimukivien puutteen. Ja kun suomea ja suomensukuisia kieliä on kirjoitettu riimuin erilaisiin materiaaleihin, niin miksi ei teoriassa myös riimukiviin. Paitsi, että keskisen Ruotsin ja Suomen välissä tuntuu tähän aikaan olevan vahva kulttuuriraja, kuten Hiekkanen ääneen sanoi.