Eilinen otsikko "Kulttuuripessimismi ja -optimismi ympäristötutkimuksessa ja -politiikassa" ei ollut lähtökohtaisesti kiinnostava. Mutta halusin (suoraan sanottuna) nähdä "livenä" blogiani toisinaan lukemeen ja kommentoineen Tommi Uschanovin, joten menin paikan päälle. Uschanovista oli jotenkin hassua, että koin tarpeelliseksi kiittää kommenteista, mutta minusta oli tämän blogin puitteissa tarpeellista.
Toinen keskustelija oli Ilmo Massa, joka kävi läpi neljä ympäristöherätyksen huomiosykliä, joissa avaintapahtuma johtaa mediahuomioon, josta syntyy politisoituminen, ja aikanaan päädytään lähes unohdukseen. Ensimmäinen näistä alkoi 1960-luvulla, kun Rachel Carsonin Hiljainen kevät ilmestyi ja alettiin huolehtia vesistöjen saastumisesta. Keskustelussa mainittiin vaikutus populaarikulttuuriin eli Kirkan hitti Varrella virran.
Lähes samaan aikaan alkoi väestöräjähdyksestä ja elintarvikkeiden riittävyydestä toinen keskustelu , jossa esitettiin maailmanlopun ennusteita. Öljykriisi 1970-luvun alussa sekä Rooman Klubin raportti Kasvun rajat herättivät huolen fossiillisten polttoaineiden loppumisesta. Neljänneksi huomiosykliksi Massa nosti edelleen käynnissä olevan keskustelun ilmastonmuutoksesta.
Ensi ajatus näistä on, että eivät ole mitenkään unohtuneet. Kaikki ovat tuttuja ja tuntuvat edelleen akuuteilta. Yksi yleisössä istunut halusi erityisesti nostaa esille väestönkasvun ja resurssien jaosta mahdollisesti syntyvän väkivallan. Uschanovin toteamus kasvun hidastumisesta ei tuntunut vakuuttavan eikä rauhoittavan.
Uschanov oli omassa alkupuheenvuorossaan todennut, että n.s. vihreä vallankumous, joka osaltaan vaimensi keskustelua elintarvikkeiden riittävyydestä, ei ole osa kollektiivista muistikuvaa. Se tuntuu vanhanaikaiselta, kun sittemmin on nähty nälänhätien johtuvan ensisijaisesti poliittisista valinnoista ja tehomaataloudesta tulee mieleen hyötyjen sijaan ympäristöhaitat.
Pessimismin läpitunkevuus on hätkähdyttävää, kun se nostetaan esille. Uschanov lopetti puheenvuoronsa esimerkkiin tapahtuneen edistyksen unohtamisesta. Timo Soini oli vuoden 2011 alussa piikitellyt blogitekstissään vihreitä siitä, että heidän "muutama vuosi" aiemmin maailmanloppuna pitämänsä otsonikehän oheneminen ei enää ollut puheenaiheena. Tarkoittaen siis, että siitä oli huolehdittu turhaan. Kun todellisuudessa siitä oli nimen omaan huolehdittu vuoden 1987 Montrealin pöytäkirjalla, jossa sovittujen "Päästörajoitusten avulla näiden aineiden pitoisuudet ilmakehässä on saatu laskuun, ja otsonikerroksen toipumisen toivotaan alkavan viimeistään 2020-luvulla." Wikipedian muotoilu ei ole yhtä optimistinen kuin Uschanovin, mikä ehkä selittää sitä, että olen Soinin tapaan ihmetellyt, miksei otsonikadosta enää puhuta.
Kuvat:
Digitointi kirjasta "Bird studies; an account of the land birds of eastern North America"
Marc St. Giles, National Archives
En muista tarkkaan, millaista sanamuotoa käytin reagoidessani kiitoksiisi, mutta se oli kyllä puoliksi ihan vain suomalaiskansallista kursailua minulta. (Sitä samaa, jota olen sivunnut kirjani Miksi Suomi on Suomi ensimmäisessä luvussa.) Olen toki suuresti imarreltu siitä, että joku tulee paikalle tällaiseen keskustelutilaisuuteen ensisijaisesti nähdäkseen minut. Ja kiitän nyt takaisin, nimittäin tästä samaisen tilaisuuden referaatista.
VastaaPoista