Isoviha ja Turun akatemia

Viron reissun viivyttämä reaktioni viime torstaina sosiaalisessa mediassa vilkkaasti linkitettyyn kirjoitukseen, jossa Pasi Lyytikäinen kommentoi Helsingin yliopiston taidemusiikin opetusta, jonka tilanteesta minulla ei ole tietoa. Huomioni "avoimessa kiitoskirjeessä" kiinnittyi historiaan vetoamiseen:

Ymmärän toki, että ajat ovat nyt paljon vaikeammat kuin esimerkiksi 30-vuotisen sodan, ison vihan, pikku vihan, lukemattomien nälkävuosien ja rajakahinoiden, Suomen sodan, Turkin sodan, kansalaissodan, 30-luvun lamakauden, talvi- ja jatkosodan, öljykriisin ja 90-luvun laman aikana.

Pidempään ajattelematta ja historiaa tuntematta jää käsitykseen, että yliopiston ja sen edeltäjä Turun Akatemian musiikinopetus on kulkenut katkeamatta ja häiriöttä läpi kaikkien listattujen tapahtumien. Koska olen Akatemian professorin ja kvestorin jälkeläinen satun tietämään, ettei näin ole. Akatemia pani ovensa säppiin ennen kuin venäläiset ehtivät Turkuun ja se vihittiin uudelleen 1722. Tämänkään jälkeen tilanne ei ollut "normaali". Lainaten A. R. Cederbergiä kirjasta Kahdeksannentoista vuosisadan miehiä (1924, s. 11-12)

Yliopiston tila oli ison-vihan jälkeen heikko. Se on pääsävelenä kaikissa konsistorin valituskirjelmissä, jotka Akatemian kanslerille lähetettiin. Yliopisto sai pääasiallisimmat tulonsa sille annetuista lahjapitäjistä. Nämä olivat pitkän vaino-ajan kuluessa hävitetyt tai suuresti köyhtyneet. Professorit eivät saaneet palkkojansa ja oli heidän turvauduttava, mikäli kykyä riitti, muihin ansiotöihin. [...] Oli alituista keskustelua ja erimielisyyttä siitä, mitä kirjoja kirjastoon jaksettaisiin hankkia, alituista kiistaa pienten apumaksujen käytöstä. [...] Varojen puute näkyy vielä selvemmin ehkä siitä, että yliopistolla ei ollut varoja kunnolleen palkata itselleen kursoreita, vaan annettiin heille lisäpalkinnoksi - toisen luokan stipendi.

Oliko siis - tarkasti laskettuna - "resursseja palkata säveltäjiä musiikinteorian opettajaksi 376 vuoden ajan."?

Lainaten Anu Koivusta, joka muiden ohella kommentoimatta linkitti Lyytikäisen tekstiin,

[...] miten historian omistamisesta – siitä, mikä on olennaista, mitä on tapahtunut, ketkä ovat olleet mukana, miten ja miksi – käydään jatkuvia kamppailuja. Usein niissä törmäävät tutkimustieto, populaari historiatietoisuus ja historiaan kohdistuvat halut etsiä esikuvia, selittää nykyisyyttä ja ohjata tulevaa.

Retoriikkaa ja argumentointia pitäisi vaan jaksaa tarkastella kriittisesti silloinkin, kun se ajaa itselle mieluista asiaa.

Kuva: Vuosikirjasta The Poly (1916) via Internet Archive & Flickr Commons