maanantai 30. toukokuuta 2016

Avainromaani ja asuntoni

Viikko sitten pidetyissä asunto-osakeyhtiön kesäjuhlissa osuin pitkäaikaisen asukkaan seuraan. Tämä mainitsi sukulaisensa muistelman, jossa kerrotaan oman asuntoni kokoisessa asumisesta talossamme. Luonnollisestikin tein kirjastovarauksen heti kun pääsin verkkoon.

Tarkalleen otettuna R. Palomeren 30-luvun kuvat (1953) ei ole muistelma. Mutta Wikipedia vakuuttaa lähdeviitteen kera, että salanimen takana ollut Raoul Palmgren "on kertonut romaanin päähenkilön Rolf Pahlmanin olevan tarkka kuvaus hänestä itsestään".

Talon rakentamisvuoden perusteella olisin voinut hypätä suoraan kirjan loppupuolelle, mutta selasin sen huvikseni läpi. Kirjastokappaleen oli joku 1930-luvun poliittisesta elämästä kiinnostunut lukenut ja alleviivannut. Sivulle 319 tämä oli kirjoittanut huomautuksen "miksi oikea nimi", kun tekstissä esiintyi Katri Vala. Kaikki muut ovat saaneet salanimen, joista ainakin kirjoittajan ja vaimonsa (Iris>Irja) muistuttivat totista vastinettaan.

Tosin omalla nimellään mukana on ilmeisesti myös professori (Yrjö?) Hirn, jonka luennoilla
Rolf tuntee sitä nauttivaa hartautta, mitä hän oli aavistanut yliopisto-opintoihin sisältyvän, sitä palvovaa oppilaan asennetta, jota herättää tunne siitä, että istuu todella suuren tiedemiehen ja persoonallisuuden jalkain juuressa. Kuulijakunta ei täällä ole niin lukuisa kuin historiassa tai valtio-opissa, mutta täällä on enemmän todellista kuulemisen hartautta, persoonallista harrastusta, aitoa atmosfääriä. Täällä tehdään vähemmän muistiinpanoja; kuunnellaan hartaassa kontemplatiossa, silmät ja korvat imien kulttuurisäteilyä, joka heijastuu kateederissa istuvasta vanhasta, valkotukkaisesta miehestä. (s. 147; Hirnin estetiikan seminaarista oli kuvausta sivulla 225)
Kirjoittaisiko joku nykyään vastaavasti?

Pietinen Aarne Oy, 1938. HKM, CC BY 4.0
Ilman kesäjuhlan tiedonantoa olisin tuskin a) kirjaan tarttunut tai b) taloamme sivulta 400 tunnistanut. Muuttovuosi edeltää talomme valmistumisvuotta ja asuinkerrosten määrä on väärä. Tekisi mieli käydä tarkistamassa poliisin osoitekortisto, mutta olennaisempaa on se, että Palmgren kuvaa puistonäköalaista keittiökomerotonta yksiötä, jollainen omanikin on ollut. (Siis asunnossa edelleen puistonäköala. Edellä mainitulta asukkaalta kuulin, että nämä on alunperin rakennettu lääkärien vastaanottohuoneiksi.)

Palmgren nuorikkoineen säilytti liinavaatteita kirjoituspöydän laatikossa ja "oven suussa, kirjahyllyrivistön jatkona miltei huomaamattomana sijaitseva pieni, mustaksi petsattu astiakaappi"
kätkee heidän mikroskooppisen ruokataloutensa, vähäiset ruoka-ainevarastonsa, astiastonsa ja myös sähkökeitinlevyn, joka käytettäessä nostetaan lattialle ovinurkkaan. Tämän astiakaapin neroutta ei voi lakata ylistämästä: kokoon laskettuna se on sananmukaisesti astiakaappi, pieni vaatimaton, melkeimpä ujo huonekalu, jota koristaa hedelmävati ja tyylikäs teekannupari, mutta levitettynä se onkin kahvi- ja ruokapöytä, jonka ääressä jakkaroilla istuen nuoripari voi nauttia vähäiset ateriansa.(s. 401)
Jotkut ateriat toi ruokalähettämön tyttö, joka kävi hakemassa astiat myöhemmin pois (s. 430). Tuo kuullostaa luksukselta, mutta mielummin nautin nykyisestä minikeittiöstäni kuin tuosta entisajan elämästä, jossa suihkusta tuli lämmintä vettä vain kerran viikossa eli astianpesuvesikin oli lämmitettävä edellä mainitulla sähkölevyllä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti