Teinin kesäloma

Suomettaressa 20.7. ja 27.7.1855 julkaistu kaksiosainen Vanhan teinin muistoja esitetään tositarinana, jonka on kokenut "yksi muutaman seurakunnan paimen, nyt jo harmaaksi joutunut". "Kuin vielä elävän miehen nimeä ei toki ole sopiva mainita" jää hän tuntemattomaksi ja tapahtumat ajoittunevat 1700- ja 1800-luvun vaihteeseen.

Kirjoittajan tarkoituksena on korostaa kärsimystä, "näytiksi, millä innolla moni silloin etsei tietoa, ei huolien vastuksista". Nykyajan näkökulmasta tekstiä voi lukea kuvauksena ajasta, jolloin ei ollut sosiaaliturvaa ja sosiaaliset suhteet sekä verkostot olivat elintärkeitä. Päähenkilö

ei tietänyt Juhannuksen liketessä, mihin hänen olisi pitänyt matkata lupa-ajaksi. Tätä seikkaa surullisella mielellä miettiessänsä, kohtasi häntä vieläki pahempi vastus; hän vaipui lavantautiin, joka niissä paikoin kovasti liikkui. Huonona ja välistä tunnottomana maatessansa hajosivat kouluveljet kotiloihinsa, mikä minne kuka kunne. Hän makasi pienoisessa kammarimökissä niin turvattomana, ettei minkänlaista lääkäriäkään käynyt hänen tilaansa tiedustelemassa. Talonsa emäntä toki koki häntä korjailla. 

Siihen aikaan olivat koululaitokset senki puolesta puuttuvaiset, että opettajatkaan eivät ottaneet vaaria opettavainsa tilasta, eikä käytöksestäkään; jokahinen oppilainen sai itse kohtansa huolettaa. Mutta siihen aikaanpa koulupojat eivät olleetkaan sellaisia poikanulikoita kuin nyt; pitkät, partasuut miehet ne olivat; joku harva pienempi nähtiin joukossa. Sellaisia isoja miehiä nähtiin alimaisissaki luokissa. Kuitenki pistiin opettajaki kerran mainitun sairaan opetettavansa luo, joka tuskalla jaksoi silmiänsä longotella. Opettaja kysäsi, kunne hän mieli kesäkorvaksi mennä, terveeksi tultuaan. Koko kysymys olisi kuitenkin saanut jäädä tekemättä, koska se muistutti sairasta vain hänen turvattomuudestansa, johonka vastauski siitä syystä jäi antamatta, ja koska opettaja itsekään ei sen pitemmin juurittanut asiata, meni vain pois, eikä sen perästä enää käynyt hänen luonansa.

Mutta ompa turvattomillaki toki yksi turva, se paras turva ja Lääkäri [lue: Jumala], joka teiniparan vähitellen teki terveeksi; hän rupesi taas vähillä voimillansa miettimään, kunne olisi ollut matkattava. Viimein läksi hän kulkemaan muutaman vanhan tutun luokse edes neuvoa ja virvoitusta saamaan, ja joka tuttu asui yhdessä kappelissa.

Matkallaan hän pysähtyi hämäläisellä rälssitilalla,

jossa oli torppareita ja kesäaikana paljo muuta työväkeä. Saunan valmistuttua hyökäytyi koko joukko kylpyyn, ja matkalaisenki täytyi nyt sen takia jättää unensa. Häntä käskettiin muiden joukkoon, mutta mikä kylpyseura! Koko sauna oli täynnä alastomia miehiä, vaimoja ja lapsia sekaisin - yhdessä mylläkässä. Ken hoti itkeviä lapsiansa, ken etsi vaatteitansa, ken vastaansa; ken tuli alas laudoilta höyryävällä iholla, ken meni ylös huutaen: "annas siaa."

Ja osallistui kirkonmenoihin, joissa

Pappi saarnasi ilman paperiin katsomatta korkialla äänellä ja käsivarsiansa levitellen, riehuen sinne ja tänne saarnastuolissa, niinkuin entiseen aikaan oli tapana. Se pappi, joka silloin ei osannut saarnata ilman paperitta, pidettiin keskintekosena, ja joka taas ei jaksanut hyvästi karjahdella, kuuroinki hyväksi, sitä sanottiin "huonoksi", huonorintaiseksi ja jos joksiki. Silloin ei tarvittu liikuttavia sanoja saadessa eukkoja itkemään, äänessä oli kyllä.

Vaikka päähenkilön opinnot olivat kesken, hänkin pääsi saarnaamista yrittämään ja onnistui niin, että sai taloudelleen tukea monelta seurakuntalaiselta kesän aikana."Yksi ja toinen, erittäin nuorit tyttäretkin, pistivät hänelle rahaaki, ken loudun, ken puolen riksiä."

Kuva Hilkka Finnen, kirjasta Kylän lapset (1880)