Arkistojen käytöstä huomioita

Viime viikolla Maria Virtanen linkitti sosiaalisen media kanaville tuoreen Tiina Höltän gradun Digitoitujen kulttuuriperintöaineistojen tutkimuskäyttö ja tutkijat, jossa keskityttiin Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston aineistoihin. Jälkimmäisen "Kuvat" olivat tutkimuksen perusteella jääneet kevyelle käytölle, joten sieltä koristukseksi Venny Soldan-Brofeldtin unikko. Kolme muuta huomiota:

1) Onneksi laitoin muistiin vastaukseni gradussa analysoituun kyselyyn.

Kun sinulla on mahdollisuus valita digitaalinen kopio tai alkuperäinen aineisto (olet nähnyt molemmat), kumpaan viittaat julkaisussasi?
Alkuperäiseen lähdeaineistoon. Täh? Miksi ihmeessä viittaisi kopioon, jos on nähnyt alkuperäisen?

Kysymys olisi ollut mielenkiintoisempi ilman suluissa olevaa lisäystä ja nimenomaan tämä kaipaisi problematisointia, joka ei ollut mielessäni vastausta nopeasti kirjoittaessani. Jos on nähnyt digitaalikopion kirjasta tai arkistoaineistosta, niin mainitseeko tämän lähdeviitteessään? Mutta kysymys oli mikä oli ja

Enemmistö vastaajista ilmoitti viittaavansa ensisijaisesti alkuperäiseen aineistoon, vaikka oma pääkäyttö kohdistui digitaalisiin aineistolähteisiin (kuva 6). Viittauksen valintaan vaikutti digitaalisen surrogaatin laatu, josta saattaa saada jopa paremmin selvää kuin alkuperäisestä aineistosta. Osa viittaa siihen lähteeseen, jota on käyttänyt. (s. 85)  

Mutta kun oli nähnyt molemmat niin kumpaa oli "käyttänyt"?

2) Sukututkijat olivat vastanneet innokkaasti kyselyyn ja olivat gradussa muutenkin esillä. Myös tiivistyksessä Outi Hupaniitun raportista Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot, jossa "Sukututkija haluaa mielellään" ja syntyy kuva, että kyse on yleisistä mielipiteistä (s. 33). Mutta oikeasti on lähteenä on raporttiin kirjoittamani kommenttipuheenvuoro. Ihan kiva, että mielipiteeni yleistetään koskemaan tuhansia ihmisiä, mutta hieman ihmettelen sitä että nimeäni ei mainittu. Itse viittaan aina varsinaiseen kirjoittajaan, vaikka kyse olisi teoksen osasta.

3) Sivulla 77 kiinnitti huomioni virke "Digi-palvelun aineistosisältöjen digitointimenetelmiin otti kantaa eräs käyttäjä, jonka mielestä kartta-aineistojen digitointiin pitäisi kiinnittää parempaa huomiota – yhden kartan tulee olla esitettäessä kokonaisuus, eikä useita erillisiä karttalehtiä." Veikkaanpa, että kantaa ottanut käyttäjä ei ole koskaan käsitellyt karttoja arkistossa: ne ovat osissa. Mutta tietenkin digitaalisesti yhdistettävissä, minkä jälkeen kyse ei enää ole 1:1-kopiosta.

Tampereen yliopiston tuoreita graduja on myös Janne Jokisen "Niin alkuperäisille kuin mahdollista" : arkistoaineiston käyttö tieteellisessä historiantutkimuksessa. Hän oli haastatellut kuutta akateemista historiantutkijaa. Ilahduttavasti esiin ei tullut uutta ja erinomaista tapaa löytää arkistomateriaalia, vaikka olisihan moinen ollut kiva saada tietoon.

Sivu 37 jätti ihmettelemisen aihetta. "Alkuperäisaineistoa ei kuitenkaan useimpien haastateltavien mukaan tule käyttää toisen käden, toisen tutkijan viittauksen kautta. Tällaisissa tapauksissa tutkijat eivät viittaa alkuperäisaineistoon, vaan toisen tutkijan tekemään tutkimukseen " kuullosti järkevältä ja myös tavalta, jota olen itse käyttänyt. Mutta yksi haastateltavista

koki erään vanhemman tutkijan tarpeeksi suureksi auktoriteetiksi, jotta hänen viitteitään voi käyttää suoraan tutustumatta kaikkeen aineistoon itse. Haastateltu oli tarkistanut osan vanhemman tutkijan käyttämistä viitteistä, ja koska ne olivat paikkansapitäviä, koki haastateltu mahdollisuuden luottaa muihinkin viitteisiin

Oikeasti!? Kopsannut toisen tutkimuksesta viitteen alkuperäismateriaaliin, jota ei ole nähnyt? Miksi?!

Akateemisten historiantutkijoiden arkistokäyttäytymistä kuudella haastattelulla on tutkittu myös Jesse Lindströmin ja Tiina Rossin yhteisessä gradussa "Vähän niin kuin menu ravintolassa" - Arkistojen kuvailutiedot tukemassa historiantutkijoiden lähdemateriaalin etsintää. Samat haastattelut? Ei, mutta päällekkäiset hankkeet selittävät ainakin osaksi molemmissa graduissa mainittua vaikeutta saada haastateltavia. Ei tainnut kummassakaan olla mainintaa aineiston arkistoinnista?

Tulokset arkistolähteiden löytämiskeinoista ovat samantapaisia kuin Jokisella.

Kuvailun lukeminen ei siis ole ainoa primaarilähteiden paikallistamiskeino, eikä tutkimusprosessi yleensä käynnisty suoraan hakemistojen selaamisella. Sen sijaan ensimmäinen askel on, kuten tutkimuksen tekemisessä yleensä, aiempiin julkaisuihin ja niiden lähdeluetteloihin tutustuminen. Toisten tutkijoiden käyttämät arkistolähteet tarjoavat vihjeitä, joiden avulla suunnitella omaa lähteidenetsintää. Myös suora keskustelu kollegojen kanssa saattaa tuottaa ehdotuksia helposti ja nopeasti. Kuten eräs haastateltava totesi, kaikkea ei voi mitenkään itse tietää ja saada selville. (s. 48) 

Vielä käytännön neuvoksi sopiva lainaus

Useimmat haastateltavat ilmaisivat olevansa valmiita tilaamaan ja käymään läpi hiemankin relevantilta vaikuttavan aineiston, oli se otsikoitu miten hyvänsä. Näin toimiessaan he toivovat löytävänsä jotakin heille tärkeää, vaikka myönsivät joutuvansa usein pettymään. Toisinaan on käynyt niinkin, että kuvailu on ollut rikkaampi kuin itse aineisto. Tutkijassa on siis saattanut kuvailun perusteella herätä turha toivo tilatun materiaalin relevanssista. (s. 47)