lauantai 30. tammikuuta 2016

1800-luvun maailmoissa - perjantai

Perjantainkin konferenssipäivä alkoi kahdella keynotella. Marjo T. Nurminen puhui kartoista. Nationalismi ja tutkimusmatkat 1800-luvulla herättivät kiinnostuksen vanhoihin karttoihin, joiden reunakuvituksen symboliikka toistui ajan omissa kartoissa. Tai jotain sinne päin. Derek B. Scott puolestaan selitti miten Johann Strauss oli maksimoinut tulonsa rakentamalla operettinsa niin, että niistä oli vähällä työllä irrotettavissa tanssikappaleita ja pianosovituksia erikseen myytäviksi.

Sessiossa kansanihmisistä ja modernisaatiosta Anna Kuismin esiteli taas uuden ja ihmeellisen kirjallisuuden lajin 1800-luvulta. Hän oli löytänyt puoli tusinaa arkkipainatetta kansanihmisten unista, joiden esityksissä oli huomattavia samankaltaisuuksia. Aivan outoa touhua.

Annan jälkeen minä jaarittelin krinoliineista. Ei mikään huippusuoritus, mutta en näe syytä "hävetä loppuelämää", joten yksi vuoden tavoitteista suoritettu!

Samuli Korkkalainen on aloittamassa väitöstutkimusta luterilaisen kirkon liturgisesta musiikista 1800-luvulla. Ei virsistä vaan niistä vuorolaulu yms. pätkistä, jotka ovat pysyvä osa jumalanpalvelusta. Näille julkaistiin 1800-luvulla useita sävelmistöjä, joiden suhteita keskenään ja ulkomaille Korkkalainen analysoi. Itselleni syntyi ensin mielikuva muutoksen tulemisesta seurakuntaan esim. uuden kirkkoherran myötä, mutta Korkkalaisen vastaus kysymykseeni palautti maan pinnalle. Seurakuntien konservatiivisuuden edessä oli helpompaa oppia "talon tavoille", kuin tarjota jotain uutta. Jälkijunassa tuli mieleen omakohtainen kokemus 1980-luvun lopussa (?) tapahtuneesta jumalanpalveluksen kaavan muutoksesta/vapautuksesta, jonka jälkeen kirkko tuntui vieraalta ja lakkasin siellä käymästä. Mihin oli toki muitakin syitä, mutta kuvaavaa kumminkin.

Kansanelämän session päätti Ritva Kyllin esitys, joka vertaili Suomen ja Amerikkaan lähteneen siirtolaisen makumaailmoja. Hänestä 1800-luvun suomalaisissa sanomalehdissä on havaittavissa erityisetä Amerikka-myönteisyyttä, mikä herätti keskustelua.

Viimeiseksi valitsemani session aloitti Sami Louekarin esitys Porin pohjoispuolelle sahaa 1840- ja 1850-luvun vaihteessa perustaneesta talonpojasta. Louekari oli selvittänyt hakuprosessin (vuodesta 1846 vuoteen 1853, mikä yrittäjävastaisuus!) ja taloudellisen kontekstin, mutta kun häneltä kysyttiin Johan Gustafsson Mattilan ikää, tästä ei ollut tietoa. Ammattilainen asialla, kun taas elämäntapahistorioitsija olisi aloittanut helpoimmasta lähteestä eli kirkonkirjoista. Louekari tuskin tätä tekstiä lukee, mutta tarjoan Ruosniemen Mattilan isäntää Johan Gustafsson s. 1811 (RK 1843-1849 s. 54).

Riitta Mäkinen mietti omassa esityksessään taustaa tai selitystä sile, että Karhulan tehtaiden William Ruth testamenttasi omaisuutensa pienviljelijöiden hyväksi.

Lopuksi Hilja Toivio kertoi väitöstutkimukseensa perustuen kansainvälisten vaikutteiden ja kansallisten tarpeiden kohtaamisesta suomalaisessa hevosjalostuksessa 1890-luvulla. Tämä tarkoitti tuolloin eläinjalostuksessa yleistynyttä ajatusta, että jalostus tehdään "rodun" sisällä eikä risteytetä ominaisuuksiin perustuen "roturajojen" yli. Suomessa tämä tarkoitti suomenhevosen määrittelyä ja kantakirjojen luontia.

En ollut eläinjalostusta suuremmin ajatellut ennen kuin näin videon The Bizarre Truth About Purebred Dogs (and Why Mutts Are Better), jonka jälkeen ymmärsin, että eläinrodut ovat yhtä epätodellisia konstruktioita kuin ihmisrodut ja kansat. Minkä jälkeen oli todella kammottavaa kuulla Toivion selostus suomenhevosen kriteereistä, joissa kolme sukupolvea taaksepäin piti olla "puhtaita" esi-isiä ja poikkeustapauksissa 1/8 vierasta oli hyväksyttävissä. Ei voinut kuin ajatella natseja. Illan ohjelmassani oli Maja Hagerman Arbiksessa, mutta rotuhygieniakiintiöni tuli tästä täyteen.

Matkalla muihin aiheisiin ja aikoihin... (Kuva Velikulta 24-25/1909)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti