Aloitetaan pinon pohjalta. Timo J. Tuikan nimi oli minulle täysin tuntematon, joten ensimmäiseksi avasin kirjasta Vuosisadan sankarit ja pelurit takaliepeen, joka paljasti vain koulutustason: FT. Onneksi on Google ja Wikipedia, jotka kertovat väitöskirjansa käsitelleen Kekkosta vuosina 1933-1981. Tämä kattaa puolet kirjan vuosista, joten asiantuntemusta poliittisesta historiasta on taustalla.
Jostain syystä osaaminen tutkijana on kuitenkin haluttu aktiivisesti häivyttää. Saatesanojen mukaan Tuikan tarkoitus on kertoa "teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessani, miten olen lukemani ja äänestäjänä kokemani perusteella nähnyt Suomen kansanvallan historian". Kirjoitustyyli välttelee kuivuutta, mutta 500 sivua poliittista historiaa ei minua kutsunut puoleensa.
Karin Bojsin kirjaa Min europeiska familj - de senaste 54 000 åren luin melkein sata sivua. Bojs kirjoittaa Euroopan esihistorian auki seuraten (enemmän tai vähemmän tarkasti) oman geeniperimänsä vaiheita. Siis eräänlainen sukukirja. Hän on matkustanut katsomaan luolamaalauksia ja haastatetellut tutkijoita. Teksti on esimerkillistä tietokirjoittamista, mutta aikajakso on niin pitkä, että menin sekaisin ja turhauduin. Voi olla, että lainaan uudelleen.
Eli luettu kirja on pinon päällimmäinen. Inkeri Koskisen esitelmä vuosia sitten on pysynyt mielessäni ja kun kevään lopulla kuulin kirjasta Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin aloin sitä innolla odottamaan. Enkä joutunut pettymään vaan luin kirjan lähes yhteen menoon.
Koskinen, jonka tuoretta väitöskirjaa Changing Research Communities : Essays on Objectivity and Relativism in Contemporary Cultural Research en ole yrittänyt tavata, kirjoittaa melko yleistajuisesti siitä minkälaista näennäishistoriaa Suomen menneisyydestä on tehty ja miten näennäistiede on tunnistettavissa yleisemminkin. Esillä on Sigurd Wettenhovi-Aspa oppilaineen ja monia minulle aiemmin tuntemattomia nimiä. (Luku 3 Kalevalan sijoittamisesta Välimerelle ja Odysseuksen Itämerelle palautti mieleen Helsingin seudun kesäyliopiston retken, jossa opas esitti jälkimmäisen uskottavana teoriana. Aiemman porukan vetämillä retkillä faktat ja jutut olivat helpommin erotettavissa.)
Yksi kaukainen sukulainenkin oli mukana. Koskinen esittelee Ilmari Wirkkalan hautausmaa-arkkitehdiksi, kuvanveistäjäksi ja kansallisuuskysymyksistä kiinnostuneeksi harrastajahistorioitsijaksi (s. 183). Minulle hän on mies, jonka tekemää Wirkkala-suvun selvitystä en koskaan saanut käsiini, vaikka siihen muut viittasivat.
Tyypillistä suomalaiselle näennäishistorialle Koskisen mukaan on
ajatus suomalaisista kansana, joka on hyvinkin nykyisen kaltaisena ollut olemassa iät ja ajat, kenties aina. Meillä on siis yksi ainoa alkukoti, perimämme kumpuaa samasta lähteestä, esi-isämme ovat aina puhuneet suomen kaltaista kieltä ja tällä kansalla on aina ollut oma, yhteinen kulttuurinsa. (s. 13)Monille näennäishistorian kirjoittajista on tärkeää "todistaa, ettei meillä ole missään tapauksessa mitään tekoa ruotsalaisten kanssa." (s. 15) He väittävät luovansa uutta vapaana akateemisuuden kahleista, mutta toistavat itse samoja tarinoita (s. 92). Eivätkä katso tarpeelliseksi tutustua aiempaan tutkimukseen (s. 211).
Näennäishistorioitsijat eivät valehtele vaan ovat paskanpuhujia. Heitä ei kiinnosta totuus, vaan kritiikistä huolimatta he jatkavat suoltamistaan. (s. 212-213)
Syntilistani on varmasti pitkä, mutta ainakin olen pyrkinyt tutustumaan aiempaan tutkimukseen ja hartaasti toivon kuuluvani harrastajatutkijoihin, jotka "voivat tehdä täysin vakavastiotettavaa työtä" (s. 12). Heitä Koskisen kirja ei käsitellyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti