maanantai 20. heinäkuuta 2015

Vanhan lautamiehen muistoja

Suomettaressa kesällä 1862 ilmestyneellä jatkokertomuksella oli lupaava nimi. Vanhan lautamiehen muistoja kuullosti tosiperäiseltä tai ainakin realistiselta ja aloin kirjoittaa sitä puhtaaksi. Jatkoin loppuun asti, vaikka huomasinkin pian erehtyneeni.

Lautamiehen muistot paljastuivat kolmen löyhästi toisiinsa liittyvän kertomuksen sikermäksi. Ainakin viimeinen näistä oli niin (melo)dramaattinen, etten usko sen todella tapahtuneen.
Aivan alussa näytti vielä hyvältä. Kirjoittaja kuvasi taloa Vanhassa Suomessa elävästi ja yksityiskohtaisesti.
Erittäin merkillinen oli minulle se suuri asuntatupa. Se oli viisi sylinen rakennus, jonka jyrkältä karvettuneelta katolta nousi syltä korkia ja erikseen katettu puinen savutorvi, mikä todisti että tämä oli vielä niitä entisen ajan savutupia jotka nyt jo ovat hyvin harvassa. Ikkunat tässä tuvassa olivat myös hyvin pienet, neliruutuiset ja niin samakoituneet ettei niiden läpi voinut kuin työläästi jotain nähdä. [...]
Mutta jos jo sen ulkopuoliki oli merkillinen, niin sen sisäpuoli oli vielä enemmän. Se ei ollut enää pere, joka asui tässä rakennuksessa, se oli pieni kylä, joka oli yhdistetty näiden neljän seinän väliin. Minun tuloani siihen puoli-pimiään tupaan nähtävästi ei ollut keksitty kuin lähimäisille, joita oven luonna kohtasin, sillä toisella puolella tupaa jokainen oli työssään liikkumatta. Lapsien huuto hämmensi myös kaiken puheen, ettei ääneni voinut kuulua kuin niille jotka sattuivat seisomaan edessäni. Ja lapsia, herra Jumala! miten paljo lapsia yhdessä talossa, ensi-vuotisesta aikaihmisiksi saakka! Mutta se ei ollutkaan ihme, sillä, niinkuin sittemmin sain kuulla, tuvassa asui viisi nainutta nuorta miestä talon-väkeä ja yksi nainut läksiän, siis kuusi eri perettä yhteiseen neljättäkymmentä henkeä. Näiden seassa oli yksi vanhus, jota pereen kesken sanottiin vaan ukoksi, ja joka oli isän-isä niille nuorille miehille, joilla myös jo oli täysikasvuisia lapsia.
Tämä ukko oli se lautamies, joka kertoi kertomukset. Lähimpänä todellisuutta tai ainakin todellista kertomusperinnettä lienee pätkistä lyhyin ja keskimmäinen, joka käsitteli Aleksanteri I:n Suomen vierailun muistoja. Kuten aiemmin löytämässäni tarinassa Aleksanteri I on nytkin luontevasti keskellä kansaa.
Se nuori upseeri jo oli saanut sen pienen Ellin syliinsä, suudellut sitä ja nostanut sen käsissään ylös päänsä tasalle. Tämä äkki tapaus ilautti sitä nuorta äitiä niin että hän huusi iloissaan: ”Elli, näit sinä nyt keisarin?” Se pieni Elli tarttui sillon upseerin kaulaan ja huusi nauraen iloisena: ”tättä on keisari, äiti, tättä on keisari" — Ja se oliki itse keisari se nuori upseeri.
Keisarin kuvan tarjosi Rijksmuseum

P. S. Kaksi lyhyempää kertomusta osoittautuivat myöskin epärealistisiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti