Ei jumalattomalla ole rauhaa

Alkuperäisellä otsikolla alla Jakob Ahlsmanin kirjoitus, joka julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 5.10.1860.

Olkoon tämä surullinen historia varoitukseksi, muistutukseksi ja herätykseksi kaikille niille jotka Jumalan unhottavat, hylkäävät pyhät käskyt ja korkeimman lain, ja vaeltavat synnin tietä. Se kuuluu seuraavaisella tavalla:

Lohjan pitäjässä oli muinen yksi torppa, Ristilakia nimeltä. Siinä asui siivoa väkeä. Vanhemmilla oli monta lasta, joita he kristillisesti pyysivät ylös-kasvattaa, mutta suureksi murheeksi ja mielikarvaudeksi oli heidän lastensa seassa yksi pahankurinen ja jumalaton poika Juha, joka kutsuttiin Ristilakian Jussiksi.

Yksi aamu sai jumalattomuus hänessä niin suuren vallan, että hän alkoi sen päivän kirouksella, uhkasi tappaa ja murhata vanhempansa, hävittää ja saattaa kylmille ja perikatoon koko kotonsa. Samana päivänä sai paha hänessä suuren vallan, joka myös oli hänen viiminen paivänsä tässä maailmassa. Hän karasi pois kotoansa. Hän otti myötänsä pyssyn ja yhden puukon, ja varasti kaikki kalliimmat tavarat kotoansa, jotka hän pani yhteen knyytiin.

Mutta vanhemmille onneksi ja hänelle onnettomuudeksi tuiskui vähä lunta, että jäljet tuntuivat. Hän lähti kulkemaan pitkin Maanselkää, jota myöden hän joutui Vihdin pitäjään. Häntä ajettiin takaa, niin paljon kuin mahdollinen oli, johon yhdistyi miehiä kahdesta pitäjästä.

Kuljettuansa metsässä joutui hän Pietilän kylään. Nyt seisahtui hän yhteen männistöön, katsellen ympärillensä, ja näki itsensä joka tahvolta olemansa saarretun. Ei löytänyt hän muuta neuvoa, kuin lauvaisi pyssynsä, jolla hänen piti itsensä läpitse ampuman, mutta kuin ei se luonistanut, niin ahdisti hän itsensä seisoalta kahden männyn väliin, sivalsi puukkonsa ja veti kurkkunsa poikki. Takaa-ajajat kuulivat pyssyn mäjäyksen, ja myös sen veren kohinan, joka hänestä juoksi. Kuin he lähestyivät häntä, näkivät he pyssyn olevan knyytin päällä ja puukon hänen kädestänsä pudonneen maahan.

Varastettu tavara saatiin takaisin, mutta hänen raatonsa jätettiin siihen pahuutensa haltuun korjaamatta, siihen asti kuin se viimein vaipui maahan. Joku levitti havon oksia sen päälle. Kyläkunnan koirat söivät hänen niskansa poikki ja kantelivat hänen päätänsä pitkin kylän peltoa. Hän tuli kauhistukseksi sekä ihmisille että eläimille. Sitä valitettiin nimismiehelle, joka sitte palkkasi yhden hevoisnylkyrin heittämään hänen raatonsa yhteen vanhaan hävineesen suden-kuoppaan. Mutta yksi vuosi sen jälkeen tuli uusi torppari samaan kylään, joka oli ahkera susia pyytämään. Hän puhdisti suden kuopan ja ajoi hänen luunsa sieltä ylös, jotka jällen pitkin metsää ajelivat, korjaamatta. Ei hänellä ollut rauhaa suden-kuopassakaan. Elämän vaelluksessa tämäki historia vahvistaa sydämeen painettavan totuuden: ei jumalattomalla ole rauhaa.

Minä joka tätä kirjoitan olen ollut silloin lapsi, kuin asia on tapahtunut. Mutta kuin minä jo monta vuotta olen asunut Vihdissä, olen kysellyt vanhoilta ja ijällisiltä ihmisiltä, jotka muistavat sen, ja sanovat asian tapahtuneen vuonna 1802.

Ristilakia on torppa Lohjan Paloniemen alla. Rippikirjassa 1800-1805 sieltä on vedetty yli Johan Henriksson.