Antti Myyryläisen lapsuus

Uuden Kuvalehden numerossa 4/1891 julkaistiin kirjoittaja K. H.:n sarjasta Elämäkertoja alhaisosta  toinen osa, jossa kerrottiin I:n pitäjän (sama kuin ensimmäisessä osassa?) L:n kylässä asuneesta loismiehestä Antti Myyryläinen, joka piti sunnuntaikoulua. Kirjoituksessa lainataan hänen omilla sanoillaan (?) kuvausta lapsuudestaan.

Minä kerron tässä oman kohtani. Minua kuritti isä kovasti. Äiti kuoli jo nuorena ja äitipuoli ei myöskään säästänyt. Siitä jäi äitipuolta kohtaan kaipiomieli, että vaikka hän tiesi isän niin ankaraksi, ei ajatellut, mitkä rikokset ansaitseisivat ilmoittaa, mitkä ei. Kerron vaan muutaman tapauksen. Meitä oli kaksi poikaa, silloin vielä alle kymmenen vuoden kumpainenkin, ja me vedättää nujuutettiin aidaksia pihasta pellon varrelle. Toinen ajoi hevosta ja minä kävelin rinnalla ja pienellä risulla kapsin hevosta, joka ei siitä pitänyt mitään, enkähän minä sitä lyödä tarvinnutkaan. Äitipuoli oli katsonut meidän matkan tekoa pihasta ja kun tultiin syömään, sanoi että te näyitte pieksävän hevosta, vaan kun minä sanon sen isällenne. Silloin minun vereni pelosta varina sähähtivät. Tämmöistä rikosta ei ole taittu milloinkaan tehdä ja voi sitä kuria! Tuskin syödä uskallettiin, kun me jo lähdettiin viiltämään metsään ja päätettiin ennen kuolla sinne nälkään, kuin mennä kotiin. Meitä oli haettu suurella joukolla ja kun löysivät, niin armahda sitä isän kuria!

Mutta minä rakastin kumminkin isää. Jos se lähti huonona jään aikana jonnekkin menemään, seurasin minä jälkisin puolin katsomassa, että jos sille vaara tulee, niin vien sanaa muille.

Isäni kuului senaikaisten heränneiden joukkoon. Kymmenvuotiaasta alkoi hän kulettaa minua mukanaan kokouspaikoissa ja me käytiin monessa eri pitäjäässä, monesti vuoteen. Sitä kiertämistä kesti pari, kolme vuotta. Mutta annapa ollakaan, kun minussa kasvoi jo oma tahto. Isä sanoi kerran, että nyt taas lähtään seuroihin. Minä sanoin, että tokko tuonne minä lähtenenkään, olen kotona työssä. Isä vaan sanoo, että pitää lähteä. Minäpä jo sanoin, että selittäkääpäs mitä hyötyä siitä tulee, minä ainakaan en ymmärrä mitään muuta, kuin että kulen siellä ja syön laukustani. Isä sanoi ettei sitä vielä ymmärrä, ennen kuin enemmän käypi. Minä vaan pyysin selittämään, vaan siihen ei isä ruvennut. Tästä otin sen ajatuksen, ettei se isä itsekään ymmärrä sen paremmin, koska ei selitä, enkä lähtenyt sen koommin.

Siitä lähtein muuttui isän mieli minua kohtaan. Ennen vaikka kuritti ankarasti, hän kumminkin rakasti, mutta nyt loppui kuri ja rakkaus.

Me oltiin lampuotina ja velkoja alkoi karttua yli tavallisen. Isä ei niistä huolehtinut mitään. Sitte vasta, kun näki mikä tästä tulee, sanoi hän että ottakaa nyt nuoret miehet kiini asioista, minä olen aikani hoitanut, nyt on teidän vuoro. Tämäpä isän puhe kävi minun mieleeni ikävästi. Ei minusta tuntunut oikealta kerätä velkakuorma lastensa niskoille ja sitten heittäytyä itse huolettomaksi. Minun täytyi kai lähteä oman mökin laittoon, vaikka ikävältä tuntui isästä eroaminen.

Kuva kirjasta "The fairy tales of the Brothers Grimm" (1916). Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons