Kuvien välittämisestä välittämisestä

Kuva 1

Alkuviikosta luin kulttuuriperinnön ammattilaisten blogista kirjoituksen, jonka kuvitus sai leukani loksahtamaan auki. Ikävästä syystä.

Käsiteltävänä oli esinetyyppi ja kuvitukseen oli selvästi nähty vaivaa. EBaystä (näin "lähde" mainiten) oli kerätty monta kuvaa. Mielessä ei ilmeisesti käynyt, että niiden valokuvaajilla olisi tekijänoikeuksia. Vaikea uskoa, että kaikilta olisi pyydetty julkaisulupa.

Ruotsalaisesta museotietokannasta oli samaan kollaasiin otettu kolme kuvaa. Museotietokantaan oli linkitetty, mutta tämä ei minun mielestäni kata siellä annettuja käytön ehtoja lähteen ja lisenssin maininnasta. Kyseinen lisenssi myös kielsi kuvan käytön uudessa kokonaisuudessa, joksi kuvakollaasin voinee mieltää.

Lisäksi kuvituksessa oli useita erään suomalaisen museon kuvia, joissa oli edelleen vesileimat päällä. Kun niiden tarkoitus on nimenomaan estää "väärinkäyttö", ensimmäinen ajatukseni oli, että kuvat oli poimittu ilman erillistä sopimusta suomalaisesta museotietokannasta. Mikä olisi erittäin epäkollegiaalista, ulkopuolisen silmin.

Kuva 2

Mutta harrastajan ymmärryshän on rajallinen, minkä vuoksi oli hyvä, että viikonloppuna sain käsiini Marko Forssin tuoreen kirjan Fobban sosiaalisen median selviytymisopas. Luin siitä nimenomaan tekijänoikeuteen liittyvät sivut.

Opin niinkin alkeellista asiaa kuin terminologiaa. Tekijänoikeuslain esitöiden mukaan yksi tapa saattaa teos yleisön saataville on "välittää teos yleisölle". Tämä "välittäminen" on Forssin mukaan sosiaaliseen mediaan sopiva termi. (Mistä tämän kirjoituksen otsikko.)

Lain kannalta on olennaista "onko kyseessä suljettu yksilöity piiri vai voiko yleisön käsite täyttyä siten, että kyseessä on ennalta määrittelemätön ihmisjoukko." Forssin tulkinnan mukaan esimerkiksi Facebookissa lähes kaikki kohdennukset "voidaan tulkita avoimeksi piiriksi".

Kuva 3

Facebookiin linkkiä laittaessa tulee usein mukaan kuva alkuperäiseltä verkkosivulta eli on välittämässä mahdollisesti tekijänoikeudellisen teoksen yleisölle. Forssin ohjeistuksen mukaan ollaan turvallisilla vesillä, jos käyttää sivuston ylläpitäjän tarjoamaa jakonappulaa. "Jos sivustolle on lisätty tälläinen painike, on sivuston haltija antanut suostumuksensa materiaalin levittämiseen". Eli Finnasta uskaltaa heittää jakonapilla Turun museokeskuksen esineistä postimerkin kokoisia kuvia Facebookiin, vaikka samoihin kuviin ei muuten saa koskea. (Tämän blogin kirjoituksia saa muuten linkata ihan minne tahansa.)

Forss käsittelee erikseen Pinterestin, joka nimellisesti vaatii käyttäjiä tarkistamaan, että nastattuihin kuviin on oikeudet. Käytännössä...

Kuvasitaattien ja -kaappauksien käyttöehdot ovat epäselvät eikä Forss onnistu niitä suuremmin selventämään. Kiinnitin huomiota siihen, että hänelle "tiedotusvälineet" olivat olennaisesti eri asia kuin "yksittäisten käyttäjien blogit". Muistin perukoilta puskee joku toinen yhteys, jossa blogit laskettiin tiedotusvälineiksi?

Toimintaohjeissa Forss toteaa, että "lainsäädäntö on osittain epäselvä". Lausuntoa "Tekijänoikeuksissa selkeintä on pyytää materiaalin jakamiseen aina lupa, jos se ei ole normaali ominaisuus palvelussa" on helppo kannattaa.

Kuva 4

Forssin kirjaa haastavampaa, mutta erittäin mielenkiintoista viime aikojen lukemistoani oli Grischka Petrin artikkeli The Public Domain vs. the Museum: The Limits of Copyright and Reproductions of Two-dimensional Works of Art. Suosittelen lukemista myös kolmiulotteisten museoesineiden valokuvista kiinnostuneille.

The reasons behind the museums’ claim on copyright are factual and prosaic. As the Guide to Copyright for Museums and Galleries bluntly states: ‘In order for museums to raise income from merchandising, licensing or the commercial “development” of any part of their collections, the museum must quite simply build, somehow, exclusive rights to its collections.’ (Wienand, Booy and Fry, 2000: 52). While copyright is not something that can be ‘built’, and the factual construction of copyright in works of art in the public domain remains a pretension, one ‘can understand the museums’ motivation to take this position.’ (Reese 2009: 1040; see also Latreille 2002: 302).

Linkitin artikkelin tuoreeltaan AvoinGLAM -FB-ryhmään, jossa sain linkin Europeana Public Domain Charteriin. Sen alkukappaleessa todetaan selkeästi "Digitisation of Public Domain content does not create new rights over it: works that are in the Public Domain in analogue form continue to be in the Public Domain once they have been digitised."

Mutta Suomi on Suomi. Tiedotteessa 2.4.2014 kerrottiin ylpeästi hankkeesta, jossa oli kuvattu Hvitträskin esineistöä Europeanassa esiteltäväksi. Parin kuvan avauksen ja vanhan tiedon nojalla veikkaan, että joka ikinen näistä kuvista on huolellisesti merkitty luokkaan "Free access - no re-use" eli suomeksi "saa katsoa, ei koskea". Ei siis tahtoa muuhun.

(Lisäys 8:58. Sami Sundell huomautti Twitterissä "Lopun esinekuvauksesta: kuvaajalla on oikeus valokuvaan, vaikka se ei teoskynnystä ylittäisikään. Ja kun alkuperäinen teos on esine, valokuva ei oikein kirveelläkään ole sen suora (digitaalinen) toisinto." Tämä pitää tietenkin paikkansa. Henkilönä valokuvaaja voi vapauttaa tekijänoikeuden vaikutusta CC-lisenssillä ja valokuvaajan työllistävä taho voi sopia vastaavasta työnannon yhteydessä. Sitä ulottuuko sopimusvapaus PD:hen asti, en osaa suoralta kädeltä sanoa.)

Kuva 5

Kuvalähteet
1. knitting iris (CC BY-NC-ND 2.0)
2. "Vaccinium myrtillus RecolteAuPeigne" by B.navez - Own work. Licensed under Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 via Wikimedia Commons
3. Elaine Ashton (CC BY-ND 2.0)
4. Ote Sergei Mikhailovich Prokudin-Gorskiin valokuvasta, Yhdysvaltain kongressin kirjaston kokoelmat.
5. Eilisestä Suomi syö ja juo -avauksesta Flickr-tililtä suomisyojajuo (CC BY 2.0)