Sunnuntai Mäntässä

Kun on käytettävissä joustava ja kärsivällinen autonkuljettaja, voi Kokemäen ja Helsingin välissä koukata Mäntässä. Ja kun on pseudokulturelli ihminen on lähes tulkoon pakko päästä Mänttään katsomaan suurella mediahuomiolla (lue: kaksi sivua Hesarissa) avattu Serlachiuksen taidemuseon laajennus.

Valitettavasti pseudokulturelli ihminen on nähnyt kymmeniä länsimaisia taidemuseoita ja vaatii paljon ihastuakseen. Göstan pavilijongin kierron jälkeen olo oli "ai, tässäkö tämä oli" ja päärakennuksessa "joo, kultakauden suomalaista taidetta".

Käynnin pelasti positiiviselle puolelle kaksi kokemusta. Ensimmäinen näistä oli Eija-Liisa Ahtilan installaatio Tutkimuksia draaman ekologiasta 1. (Joka kannattaa katsoa aloittaen tasatunnilta. Omasta kokemuksesta pilaantui viimeiset minuutit tasatunnin kierroksen kuulutuksiin.) Ahtila tarkasteli (tavalla, jota seuralaiseni ei mieltänyt "taiteeksi") näkökulmia ja havainnointia. Vahvin ahaa-hetki oli toteamus siitä, että mitä pienempi eläin, sitä tiheämmällä taajuudella se pystyy havainnoimaan ympäristöä. Niinkuin historiaa voidaan tehdä tarkemmalla tasolla kun valitaan tarpeeksi pieni kohde.

Riiko Sakkisen Museum of No Art olisi voinut iskeä, mutta ei. Toinen kohokohta löytyi saaresta. Tai oikeastaan järvestä. Urho Keinäsen Kosto (1915).

Saaren jälkeen kohti Mäntän keskustaa. Edellisellä (eli ensimmäisellä) käynnilläni Mäntässä olin bussiretkellä, jonka piti käydä kirkossa, mutta järjestelyt olivat epäonnistuneet. Jäin siihen käsitykseen, että siellä oli jotain näkemisen arvoista. Olin oikeassa ja ihastuin suuresti Hannes Autereen puukaiverruksiin saarnatuolissa, alttarikaiteessa ja urkuparvella. Ihania yksityiskohtia ja sopivat hienosti keskiaikaista kuvakieltä tavoittelevaan arkkitehtuuriin.

Finaalina Serlachiuksen museon toinen osa, joka ei ollut auki bussiretken aikaan. Vanhan tehdaskonttorin arkkitehtuuri oli aivan upea! Samaa ihanaa funkista kuin television Poiroteissa kuolaamani.

Päänäyttelystä Paperiperkele olin lukenut blogiarvioita, joista muodostunut varauksellinen asenteeni muuttui ihastukseksi, sillä (ainakin) kokonaisuutena läpikäytynä (ja Metsäperkeleen nähneenä) kierroksesta sai G. A. Serlachiuksen elämästä kiitettävän monipuolisen kuvan. Erityisesti pidin siitä, että näkökulmia oli useita ja että niitä esitettiin rinnakkain.

Uusimpana osana museota aulan työntekijä mainosti apteekkihuonetta. Siellä oli monenlaista aktiviteettia, joista minua kiinnosti vain pukeutuminen ja valokuvan otto. Ämpärikaupalla miinuspisteitä siis siitä, että isoinkaan naisten jakku ei mahtunut päälleni.

Alakerran näyttely Gustafin enkelit vaikutti mielenkiintoiselta sekä toteukseltaan että aiheeltaan. Kursorisella vilaisullakin siitä sai jotain irti Mäntästä taidekaupunkina.

Yläkerrassa oli mahdollisuus nähdä neljä pienoismallia tehtaan ja kaupungin kehityksestä, joka oli erinomaisen hyödyllistä ulkopaikkakuntalaiselle. Lisäksi pääsi patruunan sihteerin, patruunan ja johtokunnan (?) huoneiden rekonstruktioihin. Työntekijöiden edustajat jonottivat ensiksi mainitun ovella ja olivat valmiita kertomaan tarinoitaan napin painalluksesta. Tähän museoon kannattaa varata sekä aikaa että energiaa.

Patruunan huonekaluissa oli lisää Hannes Autereen puukaiverruksia (joihin päivän ensikontakti oli saatu Joenniemen viinituvan ovissa). Ehdottomasti päivän tähtitaiteilija.