Digitaaliarkistoseminaarista

Torstaista seminaaria mainostettiin lennokkaasti

Etsitkö aineistoa opinnäytetyöhön tai tutkimukseen? Mitä aineistoja nykyään on digitaalisena? Millaista on tulevaisuuden historiantutkimus? Vastaukset kysymyksiin ja paljon muuta tietoa digitaalisista arkistoista saat Historiallisen Yhdistyksen digitaaliarkistoseminaarista!

Aivan näin antoisasta tilaisuudesta ei ainakaan itselleni ollut kysymys. Ja vaikka tuttavani todistuksen mukaan tilaisuutta oli ahkerasti markkinoitu perusopiskelijoille, ei sali ollut läheskään täynnä. Mistä palaa mieleen syksyn Studia Generalia -avaus, jossa yliopiston rehtori kaipasi yleisöön opiskelijoita. Motivaatioksi hän hahmotteli opintopisteitä, sillä pitäähän vaikuttavuuspisteiden jahtauksen koulutus aloittaa ajoissa...

Ilahduttavasti seminaarin puhujat olivat käsittääkseni altruistisemmalla mielellä liikkeellä. Jessica Parland-von Essen aloitti painottamalla lähdekritiikkiä. (Esitys-Prezi verkossa, samoin  kuin edelleen kehittyvä Historia i en digital värld) Täysin uskottavalta (lähdekritiikki!) vaikutti hänen anekdoottinsa opiskelijoista, jotka vakuuttavat kriittisyyttään, mutta hyökkäävät sähköisten lähteiden kimppuun miettimättä hetkeäkään.

Pitäisikö itseni miettiä enemmän? Useimmat digitalisoidut lähteet ovat olleet minulle aiemmassa muodossaan tuttuja, joten olen osannut tarvittaessa epäillä digitoinnin keskeneräisyyttä. Toisinaan olen pysähtynyt miettimään asiakirjan alkuperäistä kokoa tai muuta muotoa. Historiallista sanomalehtikirjastoa käyttäessä olen tuskaisen tietoinen siitä, että OCR-tunnistus ei tartu kaikkeen. "Onneksi" en ole tehnyt sellaista aikuisten-oikeaa-tutkimusta, että haun kattavuutta olisi pitänyt jotenkin kuvailla tai että se olisi muodostunut ongelmaksi. (Tietenkin on päänninyt kun kirjan julkaisun jälkeen on löytynyt oleellista.)

Syntyperäisten digitaalisten aineistojen kanssa tulee olemaan omat lähdekriittiset ongelmansa, mutta digitalisoitujen osalta mielestäni on turhaa pelkoa ilmassa. Risto Marjomaa kertoi yleisökeskustelussa sitaattihausta, joka oli päätynyt epätavallisesti editoituun kirjaan. Hän tosin myönsi, että näin olisi voinut käydä kirjastossakin.

AINA pitäisi ottaa selvää mitä on katsomassa. Eikä kirjastoiden/arkistojen käyttäjätkään (kai?!) ole kuvitelleet, että jossain kokoelmassa on varmasti kaikki oleellinen? Digitaalisen kokoelman yhteyteen voidaan sentään liittää dokumentointi, mutta useimmissa kirjastoissa kokoelmapolitiikkaa ei ole ripustettu hyllynpäätyyn.

Jyrki Ilva lopetti seuraavan esityksen (kalvot verkossa) toteamalla, että verkkosivujen arkistoinnin tulosten käyttö tulee muistuttamaan arkeologiaa, sillä "otokset väistämättä monin tavoin epätyydyttäviä ja satunnaisia". Aivan niinkuin muukin historian aineisto viranomaisarkistojen ulkopuolella...

Outi Hupaniittu kertasi Tutkijoiden ääni -tutkimustaan ja kaikki kuullosti edelleen tutulta. Lukuunottamatta sitä, että olin onnistunut unohtamaan Arkistolaitoksen digitaaliarkiston tulevaisuuden vision. Muistin toki, että ollaan siirtymässä toiseen käyttöliittymään. Mutta, että se on Finna?! Auts. Mieleen tulee englanninkielinen fraasi "Hope for the best and fear for the worst."

Lopuksi Jussi-Pekka Hakkarainen onnistui haastavassa tehtävässä eli teki kielitieteilijöille rakennetusta Fenno-Ugricasta kyseisiä kieliä osaamattomalle lähes tulkoon kiinnostavan. Erinomainen pointti tässä ja Ilvan esityksessä oli se, että Suomessa tehdyn digitoinnin ei tarvitse palvella vain/ensisijaisesti suomalaisia. 

Kun kerran ulkomaalaisetkin ovat ystävällisesti digitoineet ja jakaneet meitä auttavia materiaaleja. Mistä poimittuna tällä kertaa kuva Skoklosterin linnan kirjastosta (Wikimedia).