Kun metsäteollisuus pelasti järven

Vielä yksi kesälomaelämysraportti. Kauvatsalta palatessamme ajoimme pidemmän kautta ja näin pääsin näkemään elämäni ensimmäisen kerran Kokemäen toisen Pitkäjärven.

Sen upeuden tallentaminen olisi vaatinut minua lahjakkaamman kuvaajan. Järvi kuivatettiin 1800-luvun alussa ja esi-isilläni, jotka omistivat Yli-Forsbyn, oli siitä osuus. (Järvien kuivatusten syistä ja seurauksista kertoo muuten Sami Louekarin tuore väitöskirja Hyödyn politiikka. Kokemäenjokilaakson ympäristöhistoriaa 1720–1850.) Oli siis valaisevaa nähdä kuinka suuresta alueesta oli kyse. Ja kuinka pitkä matka sieltä oli autollakin Kokemäenjoen rantaan. Kartasta tarkastin, että Pitkäjärvi on oikeastaan yhtä kaukana kuin Sääksjärvikin.

Mistä puheen ollen täältä blogialustalta löytyi luonnos, jossa viittaan vuoden 2012 kesälomaan. Lienee aika julkaista ilman puumerkkikuvaa, jota taisi jäädä odottamaan. Eli:

Kesäloman TMA-käynnillä tuli enemmän tai vähemmän sattumalta tietooni hanke, jossa 1800-luvun puolivälissä suunniteltiin Kokemäen/Kauvatsan Sääksjäven pinnan laskua. Ensin luulin, että kyse oli Sääksjärven kuivatuksesta, mutta eivät kauvatsalaiset sentään kuvitelleet aivan mahdottomia kyvyistään. Tarkoitus oli Sääkskoskea raivaamalla saada järven pinta 5 jalkaa eli puolitoista metriä alemmaksi.

En tunne Sääksjärven rantoja niin hyvin, että ymmärtäisin mitä muutos olisi tarkoittanut. Ja rehellisyyden nimessä on sanottava, ettten myöskään tiedä missä suhteessa nykyinen veden korkeus on menneeseen. Mutta ympäristökonservatiivin sydäntä puristi ajatus muutoksesta ja Kansallisarkistossa tilasin asian aktin toivoen, että esi-isäni olisi ollut hankkeen "oikealla" puolella.

Aktissa on paksu pinkka paperia. Hankkeen ideointi oli aloitettu 1820-luvun puolivälissä ja mukana oli ehtinyt olemaan mummoni vaarin isä ja isoisä. He viljelivät maata Sääksjärven etelärannalla ja kärsivät järven tulviessa niityilleen ja pelloilleen. Eli olivat ajamassa kosken raivausta samoin kuin kaikki muut, joiden maita oli järven ympärillä.

Kun maanomistajat olivat yhtä mieltä, niin mistä kiikasti? Siitä, että laskujoessa oli Sääkskosken saha, joka kosken raivauksessa menettäisi vesivoimansa samoin kuin viereinen mylly. Sahalle ehdotetulla uudella paikalla oli toinen mylly ja maanomistaja ei ollut kiinnostunut luovuttamaan paikkaa sahalle. Eivätkä talonpojat olleet alkuunkaan kiinnostuneet osallistumaan sahan siirrosta aiheutuviin kustannuksiin.

Sahan omistajat olivat näin raivauksen aktiivisimmat vastustajat. Arvovaltaiset sellaiset. Senaatin talousosaston eli nimellisesti keisarin päätöksellä hanke torpattiin vuonna 1860. Se jätti jälkeensä vain pinkan paperia (STO SD 550/222 1859), jossa oli monta puumerkkiä.