Lähtökohtana on EU:ssa valmisteltu tietosuoja-asetus, jonka vaikutukset suomalaiseen sukututkimukseen ovat tulleet lehdistössä esille. On puhuttu sukukirjojen teon mahdottomuudesta ja niinpä Lindstedt kirjoittaa
"... sukututkijan tulisi saada lupa kaikilta elossa olevilta, joiden nimi tulee sukukirjaan. Kyse on siis painetuista teksteistä, muutoin sukulaistarinoista saa kertoa paskapuheilla kuorruttaen ja netissäkin voi riehua edelleen mielin määrin."Tässä ovat kärjistykset menneet hieman metsään. Painettuun kirjaan on saanut ja saa edelleen laittaa nimiä ja tarinoita mielin määrin. Kutsutaan painovapaudeksi. Mutta, jotta saadaan aikaan kiloja painava ihan-oikea-sukukirja, jossa on tuhansia nimiä, pitää nimet laittaa tietokantaan. Tätä toimintaa säätelee samat lait ja EU:n asetukset kuin kauppojen kanta-asiakasrekistereitä yms. Keskustelua käydään siis siitä, paljonko lievennyksiä annetaan yksityishenkilöille kuten tieteentekijöille tai sukututkijoille.
Eikä yksityisyyttä kaipaa ainoastaan/lähtökohtaisesti syntiset, kuten Lindstedt tuntuu ajattelevan kirjoittaessaan
"Konnien, kälmien tai muutoin viattomuutensa tuhranneiden (ns. mustat lampaat) tulee sisäytyä sukujen kertomuksiin. Muutoin tarinakerroksiin mahtuu vain se, millä on lisäarvoa menneisyysvertailussa. Sukukunniansa kirkastamiseen tarvitaan oikeastaan vain salaamista ja unohtamista."Ihan hyvä pointti kylläkin. Mutta henkilötasolla hankala. Mikä on oikea paikka ja tapa tallentaa vaikeat asiat, ettei loukattaisi elävien ihmisten tunteita? Joiden tunteita voi loukata myös salaamalla, kuten Lindstedtin loppuanekdootissa, jossa yli 80-vuotias mies kysyy isänsä nimeä.
Kuvituksena Vincent van Goghin maalaus, Wikimedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti