Elämäkerroista

Helmi-mummoni oli henkisesti skarpissa kunnossa elämänsä loppuun asti. Viikkoa tai kahta ennen mummon poismenoa istuin hänen kotonaan juttelemassa. Keskustelimme kirjoista ja mummo totesi n:nnen kerran että hänen mielestään nykyään julkaistaan liikaan muistelmia ja elämäkertoja. Sitten hän sanoi suoraan ja selvästi, ettei halua minun kirjoittavan omaa elämäkertaansa.

Nauroin ääneen ja muistutin mummoa siitä, että olin kirjoittanut hänen elämäkertansa historian perusopintojeni harjoitustyönä (n:nnen kerran: opiskelu kannattaa). Mutta pointti tuli selväksi, ei mummon henkilöhistoriaa julkisuuteen.

Entä äitini? Hän ei pyynnöistäni huolimatta saanut kirjoitettua omaelämäkertaansa, mutta työpöydän laatikosta löysin vuosilukuhahmotelman. Muutakin materiaalia on tavaran selvittelyssä löytynyt. Mutta myös erään rasian pohjalta leike, jossa lainaus

Ihmisen teko on näet kuin kivi, joka viskataan veteen. Se polskahtaa kovin ja vesi kuohahtaa, mutta tuokion kuluttua vesi on jälleen tasainen, eikä kivestä näy jälkeäkään. Sellainen on myös ihmisten muisti. Kun aikaa on riittävästi kulunut, ovat kaikki unohtaneet sinut ja tekosi.

Puhumattakaan siitä, että itse unohtaa. Missähän juhlissa istuin Helmi-mummon, serkkuni ja äitini kanssa Hannele-mummon sohvalla? Sentään vielä tunnistan ihmiset ja paikan... Oma elämäkerta?